Päiväkirjan kirjoittaja oli mitä ilmeisimmin koettanut pitää mielessään etusivun muistolauseen. Hän  tahtoi olla toisille hyvä ja rakkaudellinen. Tämä näkyi päiväkirjamerkinnöissä, joitan hän oli mm. aluillaan olevan opettajan uransa merkeissä tehnyt. Omaiset näkivät niiden arvon, vaikka samalla totesivat, että ne ovat tietyssä mielessä varsin idealistisia - ehkä jopa naiiveja. Mietin, että osaltaan tämä ehkä on totta, mutta sitähän kristillisyys on osaltaan: idalismia.

Idealismilla tarkoitan tässä sitä, että kristityllä on korkeita ihanteita, joiden mukaan hän yrittää elää, vaikka näkee, että niiden seuraaminen elämän joka mutkassa on mahdottomuus. Nämä ihanteet eivät myöskään saa maailmaamme valmiiksi tai kivuttomaksi. Ovatko ihanteet sitten turhia? Onko Jumalan hyvän tahdon seuraaminen ja lähimmäisen rakkaus haihattelua?

Vanhan tarinan mukaan mies näki pienen lapsen puuhaavan jotain rannalla. Hän kiinnostui ja lähti katsomaan, mitä oli tekeillä. Lähempää hän näki, kuinka lapsi kantoi simpukoita mereen hiekkarannan niistä nopeasti kuivuvista lätäköistä, joita laskuvesi oli jättänyt jälkeensä. Lapsi ei häiriintynyt siitä, että mies katseli hänen kiireistä toimintaansa. Lopulta mies kysyi: "Mitä sinä yrität tehdä?" "Minä pelastan simpukoita", lapsi vastasi. Mies jatkoi: "Ymmärrätkö sinä, että ranta on kilometrien mittainen. Näitä simpukoita on lähes loputtomasti. Et sinä voi niitä pelastaa". "En tietenkään kaikkia", sanoin käsiään katsoen ja jatkoi: "Mutta ainakin vielä tämän yhden minä voin pelastaa."

Kristityn tehtävä on tarvittaessa kantaa toisia. Samalle me saamme muistaa, että meitäkin kantavat vahvat kämmenet - jopa elämän myrskyissä. Hieman ennen  sodan syttymista mainitsemaani päiväkirjaan oli kirjattu pätkä Raamatusta. Tämä ajatus näytti säilyneen merkittävänä läpi koko kirjoittajan elämän. Pätkä oli psalmista 103 ja siinä todetiin: "Ylistä Herraa, minuun sieluni, älä unohda, mitä hyvä hän on sinulle tehnyt."

Antti Malinen

Koko psalmi 103: http://www.evl.fi/raamattu/1992/Ps.103.html#o298