Olin tänä aamuna messussa konfirmoimassa nuoria, joiden rippikoulussa olin muutamaa viikkoa aikaisemmin. Muistan omasta konfirmaatiopäivästäni lähinnä sen, että oli aivan liian kuuma pitää albaa ja juhlavaatteita, enkä päässyt istumaan parhaan ystäväni viereen. En muista papin saarnaa, en virsiä, en rukouksia. Vanhalle videolle on tallentunut jopa takelteluni uskontunnustuksen aikana.

Kyseisestä konfirmaatiosta on pian vuosikymmen. Vaikka en enää muista monia konkreettisia tapahtumia konfirmaatiosta, muistan sen ihanan tunteen itse konfirmaatiokohdasta, jossa pääni päälle laitetut kädet ja nyt jo kovin tutut sanat vahvistivat kasteeni alttarin äärellä, ja kuinka ensimmäisen kerran pääsin ehtoolliselle muiden mukana. Sain kokea Jumalan läsnäolon messussa, muiden kristittyjen kanssa ja jakaa heidän kanssaan alttarin ehtoollisleivän ja -viinin muodossa. Sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta olen onneksi saanut kokea toistekin, mutta ensimmäinen kerta on edelleen mielessä kauniina. Jakaessani ehtoollista konfirmoiduille nuorille toivoin, että hekin saisivat tuosta hetkestä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja tulisivat ehtoolliselle myös toiste. Itselleni ainakin on tärkeää jakaa ehtoollispöytä edelleen muiden seurakuntalaisten kanssa, sillä se auttaa jaksamaan seuraavan viikon töitä, tai mitä nyt näin kesäisin tehdäänkään. Oli kyseessä helteinen päivä tai kylmä ja sateinen sää, ehtoollisen vastaanottaminen on aina yhtä ihanaa.

Isä,

Kiitos siitä, että saamme olla yhdessä koossa Sinun nimessäsi. Pidä meidät Sinussa ja suo meille siunauksesi. Anna meidän löytää tie kirkkoihin ja paikkoihin, jossa Sinua ylistetään. Pidä meistä huolta.

Aamen.