Niinhän Ismo Alanko taisi laulaa. En tiedä on rakkaus ruma sana, mutta hieman kova sanahan se on: paljon kovia äänteitä. Yläasteen äidinkielen opettajani kertoi aikanaan, että nuoruuden ulkomaanmatkallaan hän oli ystävänsä kanssa opettanut vieraskielisille matkalaisille suomenkielisen lauseen "Ma lemmin sua". Se kuulemma kuulosti romanttisemmalta kuin "minä rakastan sinua". Rakkaus ja rakastaa ovat myös pelottavia sanoja. Niitä suomalainen lausuu harvoin, hartaasti ja harkiten. Silti rakkaudesta on puhuttava, koska se lopulta kaikkea pyörittää; ei suinkaan raha, vaikka niin usein väitetään.

Rakkaudesta, sen kauneudesta, sen puutteesta, sen ikävästä ja ihanuudesta me elämme. Rakkautta me kaipaamme. Siitä on puhuttu ennen Shakespearia ja puhutaan Sinkkuelämä-elokuvankin jälkeen. Rakkaus luo ympärilleen niin suurta taidetta kuin arkistadraamaa. Ilman rakkautta meitä ketään ei olisi.

Rakkautta on monenlaista. Vanhat kirkon viisaat kertoivat, että rakkautta on kolmea sorttia. Ensinä on sitä rakkautta, joka liittää ihmiset yhteen intohimolla ja ihastuksella. Toiseksi on rakkautta, joka näkyy aatteenpalona tai kiintymyksenä vaikka kotimaahan tai työhön. Kolmanneksi on rakkautta, joka on lähellä syvää välittämistä ja ystävyyttä.

Suurin osa ihmisistä vakuuttaa, että asia nimeltä rakkaus on olemassa. Silti rakkautta ei saa kiinni pulloon tai piirtymään röntgenkuvaan. Vielä kukaan ei liene todistanut, että rakkautta on olemassa. Rakkauden tuntemuksia olemme kyllä tutkineet. Rakkaudesta näkee ja tuntee nimittäin vain seurauksen: Ilon, haikeuan katseen, hiekoilevat kämmenet... Rakkaus on salaisuus.

Rakkaus on siis elämää kannatteleva voima, salaisuus, läsnä koko ajan ja vahvasti meihin vaikuttava tekijä, maailmaa muuttava voima. Raamatun mukaan Jumala on rakkaus. Kun tätä ajatusta tarkemmin pohtii, yhteys on selvä.

Eräässä Taize-yhteisön laulussa todetaan: "Missä rakkaus ja laupeus, missä rakkaus, siellä Jumala".