Jeesus tuo eteemme neljä hahmoa: Ensimmäinen heistä on kulkija, joka joutuu äkkiarvaamatta rikoksen uhriksi jääden kärsimään. Toinen henkilö on pappi, aikansa hengellisen säädyn edustaja. Virkansa vuoksi hän erottuu jollain tavalla joukosta, tahtoi hän sitä tai ei. Kolmanneksi kuvattu hahmo kuuluu aikansa etuoikeuttujen joukkoon. Todennäkösesti hän nauttii yhteiskunnallista ja hengellistä arvonantoa. Viimeisenä meille kuvataan ihminen, joka ei kuulu enemmistöön. Samarialaisena hän ei ole täysi muukalainen, mutta kuitenkin eriheimoinen ja vierasuskoinen. Hänestä tulee uhrin auttaja. Keitä nämä henkilöt voisivat olla meidän kotikaupungissamme? Entä keneen sinä samaistut?  Saattaa olla, että itselle läheistä hahmoa on hankala löytää. Vertauksessahan ei hurjan kohtalon kokeneen uhrin lisäksi ketään keskivertokansalaista, Matti Meikäläistä.

Vertauksen tarina kuitenkin toistuu: Ei ole kauaa siitä, kun Helsingissä sokeriatautia sairatanut nuori tyttö jäi yksin sairaskohatuksensa kanssa, kunnes paikalle saapui kodittomia kadunmiehiä apua antamaan. Saattaa olla, että ylenkatsotun ja itse kärsineen on helpompi nähdä toisen hätä ja avuntarve. Kun todella tajuaa, kuinka kipeästi joku tarvitsee tukea, ei ehkä enää voi kulkea ohi – on autettava.

Se, että vertauksemme auttaja on halveksittu samarialainen voi selittää, miksi juuri hänellä oli kyky nähdä piestyn tuntemattoman hätä. Saattaa olla niinkin, että Vapahtaja valitsi auttajaksi samarialaisen vain sen vuoksi, että hän tahtoi puolustaa halveksittujen ihmisarvoa ja näpäyttää tekopyhiä uskonveljiään. Toisaalta pappi ja leeviläinen saattavat saada meidän mielissämme kohtuuttoman kovat tuomiot. Syy ryöstetyn ohittamiseen ei välttämättä ollut silkka kovasydämisyys tai ylpeys. Ehkä näky pelotti heitä. Kenties he eivät vain ymmärtäneet miehen tilaa. He saattoivat myös perustella tekoaan kiireellä; Joko kiireettömämpi auttaisi. Näillä syillä edellään kiirehditään kärsivien ohi. Silti olen itsekin usein ajatellut, että papin ja leeviläisen jos keiden olisi tullut auttaa. Vasta tätä saarnaa valmistellessani, mietin ovatko he todella jotenkin erityisiä ihmisiä, joilla on muita suurempi auttamisen velvollisuus. Jos me tavalliset ihmiset ajattelemme näin, emmekö samalla edusta sitä näkökantaa, että kärsivien auttaminen on erityisesti joiden tehtävä. Tätä rataa ajatellen aikamme yksinöiset, sairaat ja köyhät sysätään yksin sosiaalihuollon, diakonien ja sairaanhoitajien vastuulle.

Lopulta Jeesus jättää vertauksessaan tittelit pois. Loppuun päästyään hän kysyy, kuka oli ryöstetyn miehen lähimmäinen. Tässä vaiheessa ei korosteta enää pappeutta, leeviläisyyttä tai samarialaisuutta. On vain kaksi ihmistä, kärsivä ja auttaja. Oikeaa lähimmäisyyttä edustaa se, joka asettuu toisen asemaan ja pyrkii tekemään tälle sen, mitä toivoisi itselleen tehtävän. Jokainen on avun arvoinen ja jokainen voi auttaa. Löytyihän Matti Meikäläisellekin rooli tässä vertauksessa.

Elämä vie arvaamattomiin suuntiin. Me emme voi tietä, kuka lähinnä on meitä ruuhkabussissa, kauppajonossa, vaelluksen autiotuvassa, lenkkipolulla tai vieraan suurkaupungin asemalla. suurkaupungissa. Usein lähellämme on meille läheinen ihminen, ystävä tai sukulainen. Aina kuitenkaan näin ei ole. Me voimme vain toivoa, että silloin kuin hätä yllättää meidät vieressämme oleva vieraskin ymmärtäisi olevansa meidän lähimmäisemme ja toimisi sen mukaisesti. Sitä toisetkin meiltä toivovat.