Kun ihminen on epätoivoisessa asemassa, nurkkaan ajetussa, on pyynnöt ja toiveetkin luultavasti vähäisiä. Jos edes saisin... Kun tilanne helpottuu tai pyyntö realisoituu, haluaisikin ehkä hieman enemmän.

Paula Vesala on tehnyt mielettömän hienot sanat Vuokko Hovatan esittämään biisiin Hiljaiset vuodet. Biisi on muutekin nerokas Tuure Kilpeläisen sävellyksineen. Hiljaiset vuodet kertovat mielestäni sota-ajan odotuksesta. Tuleeko kuka takaisin ja minkälaisena. Kun vastassa on kauhukuvia, pyynnöt on pieniä. "Kunhan vain palaa." 80-luvun lapsen on mahdotonta päästä sisälle näihin tunnelmiin. Sodan kauheus on minulle vain television lähettämää kuvaa ja muutamia lauseita isovanhemmilta ja vanhemmilta. Päivästä toiseen jatkuva piinaava odotus, tietämättömyys ja pahimman pelkääminen, ehkä jopa aavistaminen on minulle utopiaa.

Entä sitten kun on käynyt niinkin onnellisesti, että perhe on kasassa. Sota on ohi, pyyntö täytetty ja rukoukset kuultu. Ei silloin ole enää mahdollista vaatia enempää. Kaikki on siinä. Pyyntö on kuultu. 

Ensi sunnuntaina vietetään kaatuneitten muistopäivää. Ehkä samalla voisimme myös muistella näitä hiljaisia vuosia, odotuksen vuosia. Minun ukkini ei ole paljoa sodasta kouhkannut. Kertomuksista päätellen Vesalan kuvaus osuisi kohdalleen: "illat pitkät hän vaiti istui tuijotti tuleen". Isäni sanoi, ettei juurikaan kuullut isänsä puhuvan sodasta eikä hän ollut tahtonut muidenkaan siitä puhuvan. Hiljaisuus oli helpompaa. Jotain olemme vuosikymmenien kuluessa oppineet: muutakin jälkiä ihmiseen jää kuin fyysisiä.   

Viekäämme siis ensi sunnuntaina kukka niin sodassa olleiden kuin sodasta odottajien haudoille tai kotiin. Hiljaiset vuodet päättykää.

Heidi Salmirinne