Olin viikonloppuna mökillä. Ja tajusin etten pidä niinkään kesämökkeilystä, pidän syysmökkeilystä. Takkatulen räiskeestä, kynttilän valosta - pimeydestä, jossa pilkahtaa lämmin ja kutsuva valo. On uskomatonta miten paljon yksi kynttilä voi valaista.

Kaiken kiireen ja hektisyyden keskellä, oli ihana istua ja hiljentyä eikä edes miettiä mitään maailmoja avaavaa ja tuijottaa tuota maagista valoa, joka veti jollain käsittämättömällä voimalla puoleensa. Kuinka suloista olikaan tulla pimeästä ulkoa sisään, tuntea lämpö kasvoilla ja nähdä se pieni valo, joka oli pimeästä jo kaukaa johdattanut minua kohti lämpöä.

Mietin, kuinka meillä kristittyinä, on uskomaton mahdollisuus loistaa tuota valoa tässä maailmassa. Myös me voisimme olla kuin se pieni tuikku, joka pienellä liekillä valaisi kuin huomaamatta moninkertaisen alueen. Tahtoisin, että seurakunta voisi olla sellainen paikka, joka pimeästä kutsuu lämpöön jo kaukaakin.

Minä tahtoisin näyttää eteenpäin niitä askelia, jotka yhäkin lumoavat minut. Tahtoisin osoittaa sen palon, joka saa kulkemaan minutkin läpi yön ja luottamaan siihen näkymättömään voimaan, jota kohti kaipaus saa kulkemaan. Jotta joskus saisimme yhdessä nähdä tuon maan, jossa meitä odotetaan.

Heidi Salmirinne

http://www.youtube.com/watch?v=vKN8DakfOR0