"Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie.
    Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille."

(Luuk 6:27-31)

Päivän evankeliumi on ollut tekstinä minulle sekä vapauttava että kahlitseva. Olen sanavalmis, enkä aina mieti mitä sanon. Onneksi tämä pieni ominaisuus minussa on siirtymässä pikku hiljaa taustalle ja osaan miettiä sanomisiani edes auttavasti ennen kuin ne purskahtavat ulos. Suuttuessa en kuitenkaan osaa olla hiljaa vaan puolustaudun joskus hieman liiankin kovin sanankääntein. En osaa rakastaa minua parjaavaa. En myöskään tarjoa poskea minua lyöneelle vaan luultavimmin huitaisen takaisin. Miksi Jeesus pyytää minulta sellaista, joka on minulle niin kovin vaikeaa?

Anteeksianto puhdistaa ilmaa. Omapäisyyttäni en siihen useinkaan heti pysty ja ahdistuksensekainen viha on mukanani kunnes suostun vihdoin myöntymään olleeni se tyhmä, joka ei suostu jättämään asioita taakseen. Kun negatiivisuus vihdoin purkautuu ja tilalle tulee ilo asioiden selviämisestä, on tunne sanoinkuvaamattoman ihana. Kun olin ensimmäisen kerran rukoillut minua parjaavan puolesta, oli tunne sekavan iloinen. Sekavuus poistui, mutta ilo säilyi seuraavaan päivään asti. Olin iloinen myös siitä, että pystyin olemaan niinkin kypsä toimissani.

Itselleen anteeksi antaminen on myös kovin hankalaa, mutta kovin vapauttavaa. Jos en jaksa tehdä kodin siivousta joka viikko pilkulleen, on minun annettava se itselleni anteeksi. Anteeksianto saattaa olla ilta elokuvissa tai TV:n äärellä rauhoittuen ja voimia keräten. Tämän kaltainen anteeksianto tulisi suoda myös muille perheenjäsenille..

Minä kyllä kuulen Sanan, ymmärrän sen ja haluan toimia hyvin. Uskossa onkin minulle kyse osaltaan itsensä haastamisesta, toimia Jumalan tahdon mukaisesti. Eivät kristityt ole superihmisiä, on meilläkin tunteet ja omat nappulamme, joita painamalla varmasti suutumme. Jos minä pystyn antamaan anteeksi, Jumala tekee sen varmasti, sillä onhan Hän minua mahtavampi. Onneksi voin luottaa Hänen armoonsa ja rukoilla anteeksiantoa, jos olen tehnyt Häntä vastaan. En kuitenkaan voi odottaa anteeksiantoa, jos itse sikailen ja poltan siltoja takanani. Hänen tahtonsa mukaisesti yritän elää ja toimia, siinä aina välillä onnistuen. Tärkeintä kuitenkin on, että en ole antanut itseni kanssa periksi, vaan haastan itseni yhä uudelleen miettimään, miksi en toimisi niin kuin minun Herrani minulta odottaa. Eihän Hänkään ole minun kanssani vielä luovuttanut :D

Haastankin jokaisen teistä toimimaan viikon aikana niin kuin evankeliumissa sanotaan: antamaan anteeksi ja armahtamaan. Ehkä se tuo teillekin iloa.

Kuva: chiszeo