"Minä jätän teille rauhan."

Näistä Jeesuksen sanoista voisi äkkiseltään luulla että kristityn elämä on yhtä pumpulia ja harmoniaa. Sitähän se ei ole. Elämä on välillä niin kaikkea muuta kun rauhaa. On kiirettä, levottomuutta, ahdistusta.

Voisiko tämä rauha olla varmuutta siitä, että me ei olla täällä turhaan, että meillä on joku tarkoitus? Meitä rakastetaan. Meidän ei tarvitse olla yksin, vaan saadaan tuoda Jumalalle kaikki se ahdistus ja kiire, minkä keskellä eletään. Saadaan juuri sellaisina kun ollaan tulla Jumalan eteen. Voisiko tähän rauha juttuun liittyä myös se, että meillä on päämäärä? Me ei vaan lakata olemasta kuoleman jälkeen, vaan Taivaan Isä on valmistanut meille paikan luonaan, jokaiselle oman paikan.

Viikonloppuna sain kokea myös eräänlaisen rauhan. Saimme vaeltaa 12 nuoren ja nuoren aikuisen kanssa Repoveden kansallispuistossa kauniissa Jumalan luomassa Suomen luonnossa. Järvien rannoilla, jylhillä kallioilla. Sielu lepäsi vaikka kroppa teki kovasti työtä.

Lepoa ja rauhaa on monenlaista. Ehkä se Jeesukselta saamamme on kuitenkin jotain sellaista mikä tuo elämäämme tarkoituksen, perusturvan ja pohjan. Vai mitä sinä ajattelet?