Punaisen nauhan päivä

Täällä Ugandassa AIDS on oikeastaan vähän kaksipuolinen asia: se on hyvin yleistä (valitettavasti en ole juuri perehtynyt tilastoihin, en osaa tässä esitellä mitään prosenttilukuja tai muita vakuuttavia faktoja) mutta siitä huolimatta että se koskettaa niin monen elämää, siihen liittyy valtavasti ennakkoluuloja ja sairaus on suuri tabu edelleen. Meidän helmentekijä-naisista noin puolet on HIV-positiivisia. Pari viikkoa sitten me kaikki surimme yhdessä yhtä naisistamme, joka kuoli AIDSiin. Sairaus siis tulee täällä lähemmäksi kuin koskaan Suomessa, kaikki tuntevat jonkun joka on kuollut AIDSiin.

Uganda on siinä mielessä edistyksellinen, että HIV-testit ovat ilmaisia ja useimmilla klinikoilla on ohjelmia, joiden kautta hoidon piiriin pääsee ilmaiseksi. Miksi sitten ihmiset eivät hakeudu hoitoon? Syynä on pelko. Moni, liian moni, pelkää tautia niin paljon että mielummin on menemättä testeihin ja jää näin ilman hoitoa. Ihminenhän voi tuntea itsensä täysin terveeksi vuosikausia vaikka olisikin viruksen saanut, joten useat hakeutuvat hoitoon vasta kun alkavat oireilla pahasti – ja silloin on jo liian myöhäistä. Me yritämme kannustaa ihmisiä menemään testeihin ja aloittamaan lääkityksen. Lääkityksen avulla tauti voidaan pitää kurissa jopa vuosikymmeniä, jopa niin kauan, ettei tauti koskaan etene AIDS-vaiheeseen.

Ongelma kuitenkin että köyhät ihmiset eivät usein uskalla aloittaa ARV-lääkitystä, kun ruokaa ei aina ole saatavilla. Lääkkeiden ottamisen kannalta on nimittäin äärimmäisen tärkeää saada tarpeeksi ruokaa, muuten ne tekevät sairaaksi. Tämä on yksi syy, miksi monet eivät lääkkeitä voi ottaa vaikka olisivatkin tietoisia tartunnasta. Meidänkin helmentekijöissä on naisia, jotka vasta nyt ovat alkaneet ruoka-avun ja helmistä saatujen tulojen myötä käyttämään lääkkeitä. Mutta ihmiset pelkäävät myös taudin antamaa sosiaalista leimaa.

Yksi naisistamme oli korkeasti koulutettu opettaja, joka opetti koulussa ja anstaitsi hyvin. Hänen miehensä kuitenkin petti häntä, ja näin vaimo sai tartunnan mieheltään. Mies jätti naisen kun tajusi mitä oli tapahtunut (vaikka nainenhan tässä syytön on, mutta täällä mies on aina ylempänä kuin nainen) lapsineen selviytymään. Valitettavasti naisen työpaikalla saatiin tietää että nainen oli saanut tartunnan ja hän ei enää saanut opettaa koulussa. Nyt hän oli yksin usean lapsensa kanssa ilman töitä. Sanomattakin selvää, että tilanne oli pahin mahdollinen. Tällä tarinalla on onnellinen loppu, nainen opettaa Caring Handsin lukuohjelmassa kolmesti viikossa ja muina päivinä toisessa koulussa. Mutta tämä vain yksi esimerkki siitä kuinka yhteiskunta kohtelee sairastuneita, miten ihminen voi sairastumisen myötä menettää kaiken.

Itsekin myönnän, että jos saisin kuulla nyt että olen saanut tartunnan, niin kyllä varmasti olisi järkytys. Olisin peloissani, maailma varmasti pysähtyisi hetkeksi ja joutuisi miettimään asioita uudelleen. Yksi päivä tajusin, kuinka helppoa on ladella niitä faktoja toiselle että ei tämä ole maailman loppu, tartunnan kanssa voi elää jne. Mutta jos hetkeksi asettuu siihen asemaan, että mitä jos se olisinkin minä? Näissä naisissa ei näy merkkiäkään pelosta, katkeruudesta, vihasta... Kaikesta mitä itse varmaan olisin täynnä. Ihailenkin sitä, miten he ovat päättäneet selviytyä, miten he elävät elämäänsä, huolehtivat perheestään ja jaksavat jatkaa. Toivon että Caring Handsin kautta he voivat saada toivoa ja voimaa.

Hyvää AIDS-päivää kaikille!