Ensikohtaamisten pelot

Sellaisissa tilanteissa kiinnittää sellaisiin asioihin huomiota, joita ei muulloin huomaakaan. Vaatteiden ryppyisyys tai pituus tai jopa väri. Kiinnittää huomiota siihen, miten istuu etukenossa, vinossa, kädet puuskassa vai jalka polvella. Oma olo on hyvin vaivautunut.

Miksi on näin? Miksi silloin, kun olisi tarve tutustua muihin, keskitymme itseemme? Varsinkin, kun se vielä tilannetta usein pahentaa...

Itsevarmat ihmiset eivät koskaan näytä siltä, että heitä jännittäisi. Vaikka toisin on. Useat esiintyjät toteavat jännittävänsä aivan kamalasti. Heidän mielestään pahinta on silloin, kun ei olekaan roolia, jonka taakse kätkeytyä, vaan täytyy olla oma itsensä. Mitä pahaa siinä omassa itsessä sitten on? Joka päivä sen kanssa täytyy elää ja useimmat perheen jäsenet ja ystävät näkevät sen oman itsen joka päivä ja vielä (jostain kumman syystä) tykkäävät siitä.

Uudessa tilanteessa kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät vielä tunne sitä omaa ihanaista itseä, joka ihastuttaa ja raivostuttaa. Silloin luulemme, että vain ikävät asiat meistä huomataan. Uskon vahvasti, että kukaan meistä ei uusia ihmisiä tavatessaan ajattele, että tuo ihminen on varmasti kamala. Halu tutustua on kaikilla, mutta usein negatiivisen vastaanoton voi saada ihmiseltä, joka keskittyykin vain itseensä. Eihän silloin ehdi huomata muiden ihanuutta, kun omat vaatteetkin ovat vähän rypyssä.

Taistelussa itseen käpertymistä vastaan on otettava kaksi ihmisen saamaa lahjaa käyttöön: Jumalan ihmeenä olemiseen uskomisen ja rehellisen uteliaisuuden toisiin ihmisiin.