Luulee uskovansa?

Suurin riski tällaisen väitteen ja sitä seuraavan hämmennyksen kohteeksi joutumisesta on tavallisella tapakristityllä tai vähän aktiivisemmallakin kasvatuskristityllä, joka kyllä lukee iltarukouksensa ja oman käsityksensä mukaan turvautuu Jumalaan, mutta ei uskostaan niin kovin paljon elämöi.

Ensimmäisessä tapaustyypissä esimerkkihenkilömme kohtaa ”tosiuskovaisen”, jolle keskeistä on hänen oma uskonratkaisunsa ja uudestisyntymisen kokemuksensa. Väheksymättä sinänsä yhtään tällaista tapaa tulla kristityksi ja elää kristittynä, on riskinä, että uskonratkaisua aletaan penätä myös muilta: ”Oletko sinä uudestisyntynyt?” ”Joko sinä olet antanut elämäsi Jeesukselle?” Kun siinä sitten tallustaa kotiin ajatellen, että en varmaan sitten ole antanut, kun ihan itse tätä elämääni edelleen elän vaikkakin omasta mielestä Jumalaan uskoen, niin mielessä alkaa hiipiä epäilys, että onko oma usko sittenkään todellista uskomista, vaikka niin on luullut.

Toisessa tapaustyypissä ympäristö ei kyseenalaista uskomista sinänsä, vaan väittää, että joku uskoo vääriin asioihin tai jotenkin väärällä tavalla oikeisiin asioihin. Uskon sisältö on arvostelijan mielestä virheellinen ja kirkon tunnustuksen vastainen, siis harhaoppinen. Toki voi oikeasti olla niin, että jonkun uskoon on pesiytynyt oikeasti kristinuskolle täysin vieraita elementtejä (esimerkiksi jotain horoskooppeja, karman lakeja ja sielunvaelluksia), jolloin usko on kyllä ehkä todellista uskoa, mutta ei kristillistä uskoa. Ikävämpiä ovat kuitenkin nämä kristittyjen keskinäiset erimielisyydet oikeasta uskomisen tavasta ja toisille langetetut ”väärin uskottu” -väitteet, jotka ehkä aivan turhaan saavat epäilemään, onko oma usko riittävän oikeaa viedäkseen Jumalan luokse ja osalliseksi pelastuksen lahjasta.

Kolmannessa tapaustyypissä ihminen saattaa ihan reilusti sanoa uskovansa, lausuu rinta kaarella uskontunnustuksen ja veisaa virtensä palkeet puhkuen. Muiden mielestä ongelmia tulee uskon soveltamisessa käytäntöön: käytös muita kohtaan ei noudata lähimmäisenrakkauden kehotusta, eikä usko siten voisi olla elävää uskoa, kun se ei ilmene rakkauden tekoina. Vaan millä sen tietää, kuinka elävää jonkun usko on, ja miten sen mittaa, onko toisten kohtelun taso seurausta uskosta vai sen puuttumisesta?

Luulen vakaasti uskovani siihen, että Jumala kelpuuttaa ihmisen, joka haluaa uskoa ja haluaa turvautua häneen ja haluaa yrittää elää hänen tahtoaan noudattaen.