Sivun toiminnot
Lojaali – mutta kenelle?
Kirjoittanut Kimmo Ansamaa
—
kirjoitettu: sunnuntai 09. elokuuta 2009, 21.14
—
viimeisin muutos:
sunnuntai 09. elokuuta 2009, 21.14
Siinäpä kysymys, johon taannoinen ripariryhmä kerta toisensa jälkeen törmäsi. Kun me leirin vetäjät tivasimme syytä, selitystä tai syyllistä, piti tehdä eettinen valinta: käräyttääkö kaveri vai valehdellako papille?
Miksi metsä ja vaatteet haisevat tupakalle? Kuka olikaan kylvänyt nastoja sänkyihin? Miksi puoliksi syötyjä karkkeja on ympäriinsä? Missä ovat yöllä kateissa olevat leiriläiset? Vieläkö siellä sängyn alla on joku piilossa? Kerrotteko, vai pitääkö minun itse ryömiä katsomaan?
Joskus vihaisena ja kyllästyneenä, välillä hieman huvittuneena, ja toisinaan myös vähän sääliä tuntien seurasimme, kuinka kuulusteluun kulloinkin koottu kokoonpano yritti soveltaa käytäntöön juuri käsiteltyjä kultaista sääntöä ja rakkauden kaksoiskäskyä sekä kymmentä käskyä.
Kieltämättä on hyvä asia, että ei jätä kaveria pulaan, vaan on toisen rinnalla ja tukena hankalanakin hetkenä. Kaveria ei siis käräytetä? Mitä toivoisi itselle tehtävän vastaavassa tilanteessa? Syyllisenä ei ehkä haluaisi toisten kantelevan, syyttömänä ei viitsisi istua kuulusteltavana toisten tekosista.
Valehtelu saattoi ehkä jollekin olla hieman kelju kokemus, toisille ilmeisesti koko jutun päähupi. Huumorinsa kullakin, mutta aina ei naurattanut. Niin tai näin, niin linja piti: kaverille oltiin lojaaleja. Johdonmukaisesti päätyi tämä ripariporukka aina ensin valitsemaan sen vetäjille valehtelun. Omatunto alkoi kolkuttaa (tai rangaistus pelottaa) vasta viiveellä – mutta alkoi kuitenkin – ja useimmat asiat selvisivät.
Miten osaisikaan elää niin, ettei joutuisi tilanteisiin, jossa kaikki jäljellä olevat vaihtoehdot ovat huonoja.
historiaa