Höveliäisyys

Kaksi ihmistä tapaa, ihastuu, aloittaa deittailun. Joka kerta toisen tavatessaan yrittää olla huoliteltu, siisti, hauska, jne.

Parisuhteen edetessä, toiseen tutustuessa koetaan se hetki, jolloin voikin vain käpertyä kultansa viereen verkkareissa. Alun höveliäisyys on muuttunut tuttuudeksi. Ennen omaan kultaan panostettiin, nyt sitä ei enää "tarvita".

Sama ilmiö on uuteen työpaikaan hakiessa. Hakemuksessa ja haastattelussa ollaan niin reippaita ja oman itsensä "parhaita versioita". Valinnan osuessa kohdalle käy toisinaan niin, että hakemuksen takaa kuoriutuukin joku ehkä vähemmän aktiivinen. Uudessa työpaikassa myös usein käyttäydytään alussa kovin korrektisti, vasta kollegoihin tutustumisen jälkeen voi käyttäytyä "normaalisti".

Kirkollisessa kulttuurissa höveliäisyys on usein jatkettua mallia. Vaikka kirkko, seurakunta, kaikki seurakunnan palvelijat ja muut kirkkovieraat (ehkä Jumalakin) ovat käyneet tutuiksi, ei korrektiudesta luovuta. Aina ykköset niskassa, tukka suittuna aamun jumalanpalveluksessa. Eikä siinä mitään, jos tykkää.

Sunnuntaina Espoonlahden kirkossa asetettiin virkaan uusi kirkkoherramme sekä kappalaisemme. Piispa piti hienot puheet, työtoverini saatettiin virkaan kätten päälle panemisella. Sitten piispa yllätti: hän kehotti seurakuntalaisia katoliseen tapaan - taputtamaan virkaan asetetuille. Mielestäni piispa aisti tilanteen tunnelman, sillä aikamoisen jännittynyt ilmapiiri kirkkosalissa vaikutti. Koko seurakunta yhtyi raivoisiin aplodeihin, virkaan asetettavien kehonkielessä tapahtui silminnähtävä muutos helpotuksen suuntaan. Mielestäni mahtava veto Heikalta. Se ei sotinut tilanteen arvokkuutta vastaan millään tavalla. Messun pyhyys ei kärsinyt. Tuossa tilanteessa päästiin lähelle höveliäisyydestä luopumista.

Mutta kaikki eivät jaa kanssani samaa ajatusta. Seurakuntien verkkokeskustelussa on jo herännyt kommentteja siitä, sopiiko taputus kirkkoon..

Itse koen kirkon ja seurakunnan tilaisuuksien olevan juuri niitä keitaita, jonne ihminen saa tulla lepäämään. Vailla suorituspaineita, juuri sellaisena kuin on. Sillä Jumalan silmissä me kelpaamme tällaisina. Vajavaisina, pieninä, heikkoina. Ilman meikkiä, verkkareissamme. Jos lapsi haluaa ihmetellä Jumalan suuruutta, annetaan hänen tehdä se. Kirkko ja jumalanpalvelus kuuluvat lapsille aivan yhtä paljon kuin aikuisillekin (toisinaan ehkä vähän enemmänkin, jos Jeesuksen puheita tarkastelee).

Luovutaan höveliäisyydestä ja kohdataan Jumala ja toinen toisemme omina itseinämme!