Elämä alennuksessa

Olimme shoppaamassa. Se on urheilulaji, josta en enimmäkseen tykkää.

Erään kaupan levyosastolla tarkastelin ALE-laaria. Pete Parkkosen levy viidelläkymmenellä sentillä. Samaan hintaan Hanna Pakarista ja monia muita suomalaisia artisteja.

Miltä mahtaakaan tuntua ihmisestä, joka on vuodattanut sielunsa lauluun (okei, Pete ja Hanna eivät taida biisejään itse tehdä) vain, jotta se voisi päätyä poisheitettävien joukkoon? Ihmisestä, jonka taitoihin ja vetovoimaan luotetaan niin paljon, että levyjä tuotetaan tuhansittain, jotta niitä voidaan myydä vuotta myöhemmin alle tuotantokustannusten.

Omat hengentuotteeni jäävät aika pienen ihmisjoukon arvosteltavaksi ja arvioitavaksi. Eivätkä nämäkään ihmiset maksa niistä - ainakaan suoraan tilille. Ammattijärjestö on tosin luonut taulukon siitä, kuinka suuren korvauksen saan esimerkiksi saarnasta, jos sellaisen menen toisen seurakunnan pyynnöstä toteuttamaan.

Miltähän tuntuisi, jos oma elantoni olisi kiinni saarnaamistaidoistani? Sunnuntain kolehti kerättäisiin pappilan ylläpitoon? Ja jos saarna ei miellyttäisi, syötäisiin taloudessamme pelkkää perunaa seuraavaan pyhään asti? Aika nopeasti tulisi mieleen alkaa yhdistäänäitä sivuja niteiksi, jotta ne tavottaisivat suuremman yleisön. Kenties joku julkaisisi ne.

Ja jos sarnakokoelmani löytyisi sitten ALE-laarista?

En ehkä ikinä voisi enää mennä kirjakauppaan, markettien paperiosastoille tai mihinkään, missä voisin törmätä omaan kirjaani. Jos siinä olisikin se oranssi tarra.

Olen onnellinen julkaisematta. Saatte arvostella, antaa palautetta, rakastaa ja rutata. Sen ansaitsen, en muuta.