Vuoden kierto

Nuorempana nimittäin ajattelin, kun vanhempien tuttuja kuoli, joilla oli 3kymppisiä lapsia, ajattelin, että mikäs siinä surressa, nehän oli tosi vanhoja kun niiden vanhempi kuoli. Saivatpa pitkään pitää. Noniin, tässä ollaan. En tunne itseäni vanhaksi enkä tunne, että no, sainhan tuosta yhteiselosta tarpeeksi. 

Puhuin ystäväni kanssa menetyksistä. Olen kasvanut armollisuuteen itseäni kohtaan tässä asiassa. Tosin kyllä nimen omaan tänään ajattelin tulleeni hulluksi purskahtaessani itkuun Tapiolan keskustassa juurikaan ilman syytä. Neiti M:lle juttelemaan tullut setä nyt vain sattui etäisesti muistuttamaan isääni. Tai ehkä oli vain isäni ikäluokan mies. 

On kuitenkin loputtoman raskas ajatus, että menetyksen kanssa on opittava elämään. Se on osa minua ja muistettavuuksia löytyy joka nurkan takaa. On vaan opittava. Koska jatkuvasti ja kaikkialla nyyhkivä ihminen on vaan raskas. Siitä ei pääse mihinkään. On rajallinen määrä mitä kunkin jaksaa kanssaihmiseltä kuunnella samaa murhetta. Toisaalta usein unohdamme toisten murheet, unohdamme kysyä: miten sinä jaksat menetyksesi kanssa. No, mulla kaikki on vielä niin tuoreena mielen päällä, että olen oikeastaan ollut ihan iloinenkin kysymättömyyksistä. Itkeminenkin on raskasta. Niin, ja muisteleminen. 

Heille, jotka eivät ole itse surun lähimmäisessä piirissä, suru unohtuu helposti. Elämä vie mukanaan. On hankala muistaa, että lähellä oleva saattaakin velloa loputtomuudessa vielä kahden, kolmen, neljän vuodenkin jälkeen. Minäkin lohdutan itseäni kierosti, että en ole sentään äitini asemassa. Minun lähimmät rakkaani ovat tuhisemassa kosketusetäisyydellä ja olen jopa yhden saanut vuoden aikana lisää. Ja ihme kyllä, tämä ajatus auttaa taas kappaleen matkaa. 30 vuotta on kuitenkin pitkä aika, enemmän kuin moni saa.

Toiset päivät ovat raskaampia kuin toiset. On jännä kuinka tiettyihin päiviin sisältyy jokin lataus kuten isänpäivä, isän synttäri, joulu, sukujuhlat jne. Minä mielelläni pakoilisin, kun taas mieheni viisaasti kehoitti ottamaan ne vastaan sellaisina kuin ovat tullakseen. 

Joten huominen tulkoon. Vihervaaran Annan asenteella. Ehkä rohkaistun ja käyn haudallakin, ensimmäsitä kertaa. Ainakin muutun enemmän ja enemmän vanhempiani muistuttavaksi: puhun neiti M:lle loistavasta, viisaasta, siitä maailman parhaasta ukista. Ja neiti M katsoo minua niin kuin minä omia vanhempiani asikoinaan samojen juttujen äärellä: eiköhän tuo jo riittäisi, siitä vanhasta sedästä:).