Tottumista

Iltaisin vaadin täydellistä hiljaisuutta ja pimeyttä. Käytän sellaisia pimennysverhoja, joista aurinko ei kuulla läpi. koska monessa ikkunassa on rako-ongelma eli aurinko meinaa tulla sieltä sivusta läpi, teippaan sivut kiinni. Fanaattista ehkä, mutta teen tämän viimeistään sitten kun talviaamuina rupeen heräilemään ensimmäisiin valonsäteisiin tai kesäöisin uni on katkonaista.

En voi lähteä myöskään asumaan 80-luvun taloihin, joissa seinät ovat paperia. 50-luvun kivitalot ovat mun ratkaisu. Ei paljon naapurit kuulu! Syytän näistä vammoistani lapsuuden kotiani -asuin omatkotitalossa metsässä ja vielä huoneeni oli rinteen katveessa. Ei valo, ei äänihaittoja.

Tämän kesän olen kuitenkin ollut remontissa kinkkisessä tilanteessa. Kun kaikki on auki ja täynnä pölyä eikä mistään ole tietoa, on melko turhaa ostaa pimennysverhoja. Ja koska seinissä ei ole mitään, on ollut vaikea ripustaa edes mitään väliaikaisratkaisuja ikkunoihin. Muutaman yön kärsittyä tosin keksin ratkaisun. Laitan lakanat ensimmäisen ikkunan väliin ja sitten ikkuna kiinni ja siinä on ikuiset verhot. Päivisin vähän ankeaa, mutta ei siellä muutenkaan ruusuista ole, joten...

Nyt viime viikkoina on kuitenkin eteen tullut taas uusi tilanne. Ikkunat kaipaavat nimittäin ehdottomasti entisöintiä. On hyvä hioa ensin valkoinen, sitten valkoinen, sitten vihreä, sitten oranssi ja lopulta valkoinen maali pois ja maalata koko homma uudestaan. Tämän takia ikkunat on irroitettava. Koska liukuhihnatyö on se mihin uskon, irroitetaan samalla useampi ikkuna. Tästä luonnollisesti seuraa melko hyvä ilmanvaihto ja myös auringon säteet pääsevät asuntoon vapaasti. Suureksi ongelmaksi on kehittynyt työ. Aika vähän jää syksyn työaloituksissa aikaa kotiin, joten ikkunaremontti on edennyt hitaasti.

Muutama viikko sitten ongelmana oli valo ja äänet. Nyt ongelmaksi on lisääntynyt kylmyys. Viime yönä nukuin pitkät kalsarit, pipo, pitkähihainen paita, sukat ja kaksi peittoa päälläni. Tavallaan virkistävää kun muistelee heinäkuun hikisiä öitä.

Yllätyksekseni olen tottunut. En enää heräile viideltä tai jos havahdun, tulee uni uudestaan. Koska sähkövalo on rajoittunut remontissa, tulee mentyä aikaisemmin nukkumaan ja näin ollen herääminen aikaisemmin onkin ihan jees. Aamuisin voi vielä patjalla kuunnella läheisen tien rekkojen jylähtelyä. Tosin lempiääneni on viereisen tien suojatien liikennevalojen äänet. Piip-piip-piip-piip tai piip ----- piip ------ piiip------. Olen yrittänyt laskea missä piipityksen vaiheessa pitää himasta lähteä, jotta ei tarvitsisi odotella valoissa.

Tämä on antanut minulle kokonaisvaltaista toivoa elämään. Ehkä lähden joku päivä pelottomana kohti 80-luvun paperiseiniä. Uusi pelko on tosin saanut tilaa: Kun ikkunat on sitten joskus lopulta paikallaan, jännittää jo nyt, miten sitten nukutaan? Tottuuko taas hiljaisuuteen?