sisarussuhteita

Monesti olen näille kohautellut olkapäätä - liekö johtuen siitä, että itse olen kuopus ja näissä määritelmissä kuopuksia ei koskaan kovin upeasti määritellä. Me olemme vastuuttomia, huikentelevaisia, ehkä jopa häikäilemättömiä - raivaamme itse tiemme kohti menestystä. Esikoiset taas ovat roolimalleja pienemmille sisaruksille ja näin heiltä odotetaan enemmän vastuullisuutta ja käytöstapoja. Heillä ei ole varaa hölmöillä. Kuinka monesti kuuleekaan lauseen: sä oot jo iso tyttö, kyllä sun pitää ymmärtää.Me kuopukset saamme olla ikuisia vauvoja. Toisaalta on ärsyttävää olla aina pieni. Nyt olen kuitenkin saanut huomata, että on ihan selkeitä eroja siinä, missä kohtaa olet sisarusparveasi syntynyt. Esikoisilta vaaditaan paljon enemmän huolenpitoa ja vastuunkantoa. Jos meille ei olisi koskaan muuttanut kehitysvammaisia lapsia, olisin minä varmasti oppinut ottamaan enemmän asioita itsestäänselvyytenä ja olemaan aina prinsessa. Näen lapsissa nyt kuinka helposti hoivaa sitä pesueen pienintä ja käskyttää sitä isointa. Esikoiset hoivaavat pienempiä - välillä omasta tahdostaan, mutta myös käskyn alaisena. Välillä täytyy tsempata, että joskus sulkee sitä esikoista syliinsä ja sanoo kuopuksellekin, että sä olet jo iso ja reipas. Aikuisena olen enemmän tajunnut mitä kaikkea vanhemmat sisarukseni ovat joutuneet takiani kestämään. Ovat saaneet jopa vaihtaa vaippojani:) Siksi olenkin pyrkinyt nyt vastalahjaksi heidän lapsiaan hoitamaan ja muistamaan, että on yhtä tärkeää olla esikoinen kuin kuopus. Mutta entäs nämä väliinputoajat? Meillä on kaksi kolmen sarjaa, joten väliinputoajia on kaksi. Psykologit ja tutkimukset todistavat, että keskimmäiset ovat enemmän vetäytyviä ja syrjäänjääviä. Toisaalta he saavat korvaamattomia taitoja diplomatian ja sovittelun alueelta. Mielenkiintoista olisi kuulla onko teillä minkälaisia kokemuksia esikoisen, kuopuksen tai keskimmäisen roolista? Missä olet kokenut saavasi ja missä jääneesi syrjään? Minun suurimpia traumoja tällä saralla on, että koskaan en päässyt oikeisiin leikkeihin mukaan, aina olin liian pieni. Koirana oli nimittäin tosi tylsä olla, varsinkin kun se aina jätettiin kotiin. Myöskään äidin ja isän kasvatushetket: 'ottakaa Heidikin mukaan' ja vanhempien sisarusten tuhahtelut, josta ymmärsit: 'pilasin kaikki makeet suunnitelmat, nyt menee mun vahtimiseen koko juttu' eivät olleet niitä mahtavimpia lapsuuden kokemuksia. Mutta hei, kerro sökin joku huippukokemus - olisi hauska kuulla!