Saumoista läpi

 Suru ei lopu suremalla. Aika parantaa. Niin se taitaa olla. Kaikki kliseet ovatkin pitäneet paikkansa. Psyyke suojaa. Totta tuokin. 

Suru on nimittäin tihkunut hiljaa - hitaasti ja varmasti. Välillä sain uppoutua arkeen neiti M:n kanssa ja selvitä arjen päällimäisistä haasteista ilman joka päiväistä muistutusta menetyksestä. Ja sitten vuorostaan, voimien lisääntyessä tulee ajanjakso, jossa omenankin kuoriminen tuo muistot pintaan ja tihkuttaa surua. 

Toisaalta mikä siunaus: kaikki ei tule rysäyksellä läpi. Toisaalta raskas hivutustaistelu, jonka tiedän häviäväni. Minun pitää olla valmis kokemaan sama tunteenkirjo uudestaan ja uudestaan lävitse. Eikä aidassa taida olla sitä matalaa kohtaa, mistä mennä. 

Surua voi tilkitä. Ommella saumat oikein tiukasti yhteen ja olla avaamatta juuri sitä ovea, missä kaikki muistot piileskelee. Näin voi jonkin aikaa mennäkin. Mutta suru tihkuu. Löytää ne huolimattomat pistot, jotka antavat periksi.

Näissä hetkissä kun suru on puskenut saumoista läpi, minua on erityisesti puhutellut piispan vaalitentissäkin kuultu raamatun kohta Jobin kirjasta: Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.

Sillä mennään mitä on annettu. Tätä elämää eletään, vaikkakin vähän risaisin saumakohdin. Sillä lunastajani elää ja jälleennäkemiseen on kerättävä muistoja. Koska kohti jälleennäkemistä mennään. Ja viimeiset sanat ovat oleva minulle turva ja lohtu.