Sairas lapsi vai äiti?

En voi tätä kaikkea puolustella sillä, että elämässäni ei olisi ollut lapsia mukana ja en millään tiedä minkälaista on elää lasten kanssa. Viime vuodet olen nimittäin ahkerasti reissanut lapsiperheiden kanssa useitakin viikkoja ja niihin viikkoihin mahtuu pikkuvauvan nuuhkuttelua, uhmaraivareita, sairasteluita, silittelyä jne. Olen näistä monia asioita hämmästellyt. Siis lähinnä sitä kuinka vanhemmat suhtautuvat missäkin tilanteissa lapsiinsa. Otan esimerkiksi meidän tänmän syksyn teeman:sairastelun.

Kun lähimmäisteni lapset ovat sairastuneet, olen aina hieman ihmetellyt sitä huolenpidon määrää, jonka ihmiset löytänyt sisimmästään. Kannetaan piettoa, luetaan kirjaa tuntitolkulla, haetaan jäätelöät ja karkit. Ennen kaikkea vietetään uskomaton määrä skidin kanssa aikaa katsellen urpoja lasten videoita ja lueskellen samoja satuja ääni käheänä ääneen. Olen mielessäni ajatellut, että jopa on vanhemmilla pitkä pinna. Suurta hämmästystä on myös herättänyt pelikenttien vanhemmat, jotka jäävät matseista pois sairaan lapsen vuoksi: miten niin ei voi/HALUA laittaa hoitoon. Hetkeksikään ei ole tullut mieleen, että ehkä tämä on juuri se paikka missä he haluavat olla.

Kunnes tuli tämä syksy ja neiti M sai ensimmäiset korvatulehdukset, flunssat jne. Olen istunut lukemattomia tunteja erittäin epämukavasa asennossa neiti M sylissäni liikahtamatta. Kun mieheni on jollakin tapaa komentanut lastani tyyliin, älä koske johtoihin, olen naarasleijonan lailla syöksynyt puolustamaan korvatulehduslastani ja sanonut, että minä kyllä vanhdin, saa tehdä mitä vaan kunhan on hyvä olla. Jee. Olen valvonut satoja tunteja, silittänyt, kantanut. laulanut - olisin seissyt päällänikin jos siitä olisi ollut apua. Joka päiväistä lääkärijuoksuani on estänyt vain pelko siitä, että neiti M:n sairaskirjoihin kirjataan:hullu äiti. Ja se sitten seuraa häntä koko elämän.

Esimerkiksi tänään kun neiti M heräsi päiväunilta ja uusi tauti nimeltä silmätulehdus teki meille tuttavuutta muuraten neidin silmät unessa umpeen, meinasin ruveta parkumaan kilpaa neiti M:n kanssa. Haudoin silmiä märällä vanulla ja ajattelin, että nyt mun sydän särkyy. aivan epäloogista. Lapsihan ei tule tästä mitään muistamaan ja minuun se on painanut jälkeni.

Onneksi viisas aviomieheni tietää mistä tässä on kysymys. Biologiasta. Sillä biologia voittaa aina. Jollei äidillä olisi tätä sisäänrakennettua sydänsärkymisefektiä, voisi lapset ehklä jäädä hoitamatta. Lapsen itkuhan herättää äidissä ihan eri tunteet kuin isässä. Pakko on mennä ja heti. Mutta onneksi on ne isät, jolle voi silmäkorvatulehduspotilaat lykätä hetkeksi, jotta kun on taas varma sydämensä kestävyydestä voi palata siihen epämukavaan asentoon takaisin. Ja kysyä sitä suurta kysymystä: miksi laspet AINA tuntuvat nukahtavan silloin kun olet maailman huonoimmassa asennossa?