Paras ystävä

Itse en ole kokenut tarvetta määritellä Jeesusta elämässäni. Onko se tuttava, kaveri, lapsuudenystävä, työkaveri vai se kuuluisa paras ystävä. Olen myös vierastanut ihmisten arvottamista. Se kuuluu musta vähän ala-astenmeininkiin: mun paras ystävä on Aino - tällä viikolla.

Miksi me tarvitsemme ajatusta Jumalasta parhaana ystävänämme? Eikö Jumalan läsnäolo jo itsessään riitä? Paras ystävä... Mitä se edes on... Jos mietin Jeesusta parhaana ystävänäni, tunnen halventavani häntä. Onhan hän nyt paljon enemmän ja suurempaa - paljon käsittämättömämpää kuin paras ystävä. Hän on.

Ehkä me tällä mielikuvalla haemme sitä ideaalikuvaa ystävyydestä: kaiken se kestää ja kaiken se antaa eikä koskaan kadehdi. Joopajoo. Ja kaipa me tarvitsemme tämmöistä turvallisuuden määritelmää. Jos Jeesus on kerran mun paras ystävä, niin wau - elämä on kohillaan. Ehkä kuitenkin oleellisempaa olisi olenko mä Jeesuksen paras ystävä:).

En myöskään ymmärrä (nyt kun päästiin tähän en ymmärrä-aihepiiriin) puolison määrittelemistä parhaaksi ystäväksi. Lehtien otsikot kirkuu ja hääpuheet huutaa: me ollaan toistemme parhaat kaverit. Mä en ainakaan ole. Ei kaiken tarvitse olla kaikkea. Eikä tarvitse olla parasta ystävää, ei se elämä ja ne ystävyyssuhteet mihinkään katoa vaikka niitä ei määritä ja arvio. Minulla on monenlaisia ystäviä: on teeystäviä, lenkkiystäviä, höpöttelyystäviä, juoruiluystäviä, kiehnäysystäviä, humputteluystäviä, aikuisystäviä, lapsuusystäviä, väittely-ystäviä jne. Enkä osaa sanoa kuka heistä on paras. Puolisoni ei tarvitse olla mulle paras ystävä, hänhän jo on puolisoni. Ystävät elämässäni vastaavat erilaisiin tarpeisiin, jotkut moniinkin. Mutta kaikkea ei voi yksi ihminen olla. Toisen kanssa nähdään kerran vuodessa, toisen kanssa juostaan espoota joka toinen päivä. Yhdelle soitan kun elämässä tapahtuu surullisia asioita, toisen kanssa lähden radalle. Kaikki yhtä tärkeitä niissä hetkissä. 

Ja se Jeesus, sen toivon olevan mukana niissä kaikissa, voittamattomana.