Oodi miehille

Minä taidan olla sen sortin nainen, joka katsoo ylöspäin miehiä. Mielestäni he taitavat olla jopa hieman kehittyneempi laji kuin me naiset. Tai, jo ainakin minun mieheni on. Hän on paljon vahvempi, rationaalisempi, objektiivisempi, älykkäämpi, sosiaalisesti taitavampi jne kuin minä. Onneksi edes jossain peittoan hänet kuten urheilussa, musiikissa, reklamoinnissa (harmillisesti vain hieman elämän epäolennaisimmissa asioissa) jne.

Perhe-elämässä, varsinkin vauva-elämässä mies tuntuu näyttelevän aivan sivuroolia. Jopa isoäidit ja isoisoäidit jyräävät ohi. Kyse on siis sukupuolesta. Eihän mies voi mitään tietää tai osata. Hän ei ole kantanut lasta eikä synnyttänyt, puhumattakaan että imettäisi. Tästä kaikesta syntyy siis automaattinen tietous ja läheisyys lapseen. No, tuolle ensimmäiselle faktalle emme voi mitään, mutta toista voisi hieman lähempää tarkastella.

Meidän neiti M ei ole mikään tusinapakkaus. Hänestä tuntuu löytyvän niin isänsä älykkyys kuin äitinsä tempperamentti ja sitkeys. Hänen alkunsa ei myöskään ole ehkä ollut kaikkein helpoin - mikä tarkoittaa suoraan, että vanhemmillekaan alku ei ole ollut kaikkein helpoin. Takana on paljon valvomista ja paljon itkua ja paljon sylissä pitelyä. Neiti M on ollut varmasti elämästään 80%sylissä ja 20%sitterissä tai sängyssään. Ehkä aivan alussa oli tilanne, että neiti M rauhoittui paremmin mun syliin. Mutta koska itkua on paljon, ei yhden ihmisen syli riitä, joten isä on päässyt pitämään sylissä niin paljon kuin on vain jaksanut. Tämä on luonut erityistä yhteyttä noiden kahden välillä. Äidin syli on yhä hyvä, maidon tuoksu ei tuo aina siihen toivottua lisää, mutta isä syli on huippu - eri toten isän Peippo-laulu, joka rauhoittaa kovimmankin itkun paikassa kuin paikassa. 

Ei ainoastaan vauva vaan myös nainen saa nauttia tuosta suhteesta. On nimittäin siunattua kun pitkän yön jälkeen, ääni sumun takaa sanoo, että mä otan, nukun sä vaan.  Tai kun äiti ja lapsi tuhertavat itkua - ensimmäinen turhautumisesta ja toinen varmasti kivusta ja pahasta olosta, tulee taas ääni, joka sanoo nuo siunatut sanat: mä otan, lepää sä välillä.

En muista kertaakaan mieheni sanoneen, että ei jaksa. MInä olen sanonut tuhat kertaa. Uskon, että tämä osaltaan johtuu siunatuista ja kirotuista hormooneista. Miehelle vauvan itku ja kipu ei mene suoraan vatsaan möykyksi. Hän ei tunne syyllisyyttä ja huonommuutta eikä niin jaa vauvan kipua vaan ulkoistaa itsensä siitä. Tämä ei mielestäni tarkoita missään nimessä välinpitämättömyyttä tai rakkaudettomuutta. Valitsisin tuon vaihtoehdon jos vain mahdollista.

Laulakaamme siis oodi miehillemme, noille väsymättömille tukijoille, joita ilman äitiydestä ei tulisi juurikaan mitään. Jota ilman meillä ainakin hymyiltäisiin paljon vähemmän ja kiristeltäisiin paljon enemmän. Joten kiitos.