Odotatko jos tuun?

Minä katsoin sinua kun sanoit hyvästit. Kumarruit hieman ikään kuin vielä kerran koskettaaksesi, viimeisen kerran. Äänesi särkyi. Hetken kesti, sitten kuulimme sinun jäähyväissanat. Yli 50 yhteistä vuotta piti kiteyttää muutamaan lauseeseen. Minun teki kipeää. Ihan hurjan kipeää nähdä sinun menetyksesi. Taas yksi uusi päivä, ilta ja yö edessä ilman tuttuutta, joka oli leimannut elämää niin pitkän ajan. Muistikuvia muusta ei ollut.

Minusta sinä näytit kovin hauraalta. Ryhti oli laskenut muutaman asteen alemmaksi. Katseesi tuntui karkaavan usein kaukaisuuteen. Enkä minä voinut tehdä mitään. Jakaa surua, sanotaan. Voi miten halventavaa ja naivistista. En halua riistää sinulta sitä mikä on yksin sinun.

Katsellessani kukkalaitteiden laskua mietin mitä itse tekisin sinun tilanteessa. Minkä kukan ostaisin, mitä sanoisin. Osaisinko sanoa mitään. Ehkä tärkein ja suurin ajatus olisi: "Ootko vastassa siellä? Odotatko jos tuun? Ootko vastassa, jos mä pääsen maahan luvattuun?" Sillä en saata uskoa, että siinä tilanteessa kantaa muu kuin jälleen näkemisen toivo, vielä kerran sinä ja minä yhdessä.

Siellä kerran ei ole itkua, ei murhetta, ei kaipausta, ei ikävää. Miten toiveikas ajatus! Mutta miten vaikeaa on tässä elämässä saada siitä kiinni. Kovin vaikeaa silloin kun luopuminen on käsissä, löytää lohdutusta myöhemmästä. Silloin kun muistotkin satuttavat.

Ihaillen seuraan miten hyvin olet jaksanut. Saanut elämästä uudella tavalla kiinni. Elämä on heittänyt täysin häränpyllyä, mutta sinä olet lähtenyt rohkeasti mukaan. Tahtoisin saman matkan päässä todeta Juha Tapiota lainaten:" Mut kaiken vielä jos voisin alkaa uudestaan. Minä olisin, olisin sun yhä vaan." Siinä olisi riittävästi elämässä onnistumista.