Merkityksettömyyden musta kuilu

Kuten jo aiemmin totesin, kotiäidin on etsittävä merkityksellisyys itsestään. Yhteiskunta ei sitä tarjoa. Kuulemme samaa hokemaa ipadin ja hilipitanpippoja omistavilta pukumiehiltä: sä teet tosi merkityksellistä työtä. Hiljaisesti sanotaan: ite en suostuis ikinä. Eikä kyse todella ole siitä, että työ on liian merkityksellistä Ja minä niin ymmärrän. Biologia voittaa, näin toteaa aviomieheni ja on todella oikeassa. Tämä koskee mitä tahansa nk. arvostettua työtä yhteiskunnassamme. Onko niin, että meille pitää riittää pelkät sanat? Jos työtä ei arvosteta, voi siitä maksaa kunnolla palkkaakin. 

Suuressa mittakaavassa kuka tahansa tajuaa ettei tärkeämpää duunia yhteiskunnan kannalta olekaan kuin uusien (järkevien ja vastuuntuntoisten) aikuisten kasvattaminen. Ja toisaalta mitään haitallisempaa ei ole kuin kasvattaa reikäpäisiä, asioita sinne päin hoitavia nk.kansalaisia. (ja ei, en tiedä miten kasvatetaan vai kasvatetaanko ylipäänsä yhteiskuntakelvollisia vai onko se vain tsäkää - ehkä tosiaan sitä jälkimmäistä). Mutta missä helkkarissa tämä näkyy? Jos hoidat duunisi nk.oikeassa duunissa hyvin, saat palkankorotuksen ja ylennyksen - vähintääkin selkääntaputtelijoita ja lounasseuraa riittää. Toisaalta jos taas tulet jatkuvasti kännissä töihin tai jätät ylinpäänsä sinne menemättä, sekin riittää monilla aloilla, että teet duunit vähän sinne päin, niin eipä tartte hetkeen sinne tulla tai mennä. Kotiäidin leipä on pitkä ja tasainen. Edes kapeasta ei viitsi puhua. ja Tosiaan ainoa arvostava ryhmä on leikkipuiston vertaisryhmä. 

Kasvattajan rooli on niin merkityksellistä ettei sitä voi arkipäivässä tajuta. Se on vähän kuin luonnonsuojelu. Siistiä, että taas kierrätän vaikka hittoako tiedän onko tästä nyt oikeesti hyötyä kun tehdas Kiinassa savuttaa enemmän kuin mun ja 40 serkun pullot yhteensä. Kasvatuksen tulokset näkyvät vuosien päästä ja silloinkaan ei saa vanhempia syyllistää, koska kaikki on 'tehneet parhaansa'. Kaikki jää arvailujen varaan. Teenkö minä siis turhaan duunia välillä voimieni äärirajoilla? Voisinko hyvällä omalla tunnolla aamuyön tunneilla tunkea lisää pumpulia korviin ja nukkua yli lapsen huudon?

Toivoisinkin, että urpilaiset ja räsäset lopettaisivat leveällä penkillä istuessa kotona olemisen merkityksen lässyttämisen ja iskisivät rahaa tiskiin. Joopajoo, arvostusta ei mitata rahassa. Näin sanoo vain se, jonka liksassa on useampi nolla kuin minun säästötilillä. 

No, ehkäpä leikkipuiston tädit kehuvat hyvinkasvatettua tytärtäni huomenna ja neiti M hymyilee hurmaavammin kuin mitkään dollarit koskaan. Tai aviomies tulee kotiin ja rutistaa syliin ja antaa kympin taskurahaa, sillä mikään ei ole parempaa kuin turhuuteen käytetty kymppi!