Kimpale kultaa

Jostain syystä kun katson nuoruuteeni (ehkä nyt 3kymppisenä on hyvä tunnustaa, että nuoruus on ohi) sitä leimaa parisuhteiden päättymiset. Olen koettanut miettiä miksi. Päättymisiä nyt ei kuitenkaan ole ihan jatkuvalla syötöllä ollut, koska seurustelusuhteeni olivat melko pitkäkestoisia. Ehkä ne ovat olleet kipeitä juuri pitkäkestoisuutensa tähden. On älyttömän vaikeaa erota ihmisestä, joka on joskus ollut rakas, vaikka ikää olisi alta 20vee.

Olen tänään ystäväni kanssa laulellut vanhanvanhaa PekkaRuuskan Haudattua sydäntä. Kaunis sävel ja ihanat sanat. Kuvaavat sanat. Ne herättivät monia ajatuksia ja tunteitakin. Kuuntelin ja lauloinkin tuota biisiä nuoruudessani.

"Kuin pikku-Liisa metsikköön sä eksyit unelmaani niin
Puheisiini kauniisiin ja loppumattomiin"

Joka suhteessani halusin kipeästi sen olevan "se oikea". Tein paljon töitä sen eteen, uskottelin itselleni ja toiselle olevani enemmän mukana kuin olinkaan. Voi arvata, että tie on melko kestämätön. En pohtinut paljoakaan sovimmeko yhteen, onko meillä yhteyttä. Tahdoin vain kovasti. Aina ajattelin: tää on tässä. Ja onnistuin varmaan sotkemaan sen toisenkin kuvitelmiini. Rakensin haavelinnoja, vaikka vasta oltiin toisiamme etsimässä.

"Minä tiesin mihin suuntaan, minne tahdoin yrittää
Päätäs pyöritellen katsoit vauhtiani kiihtyvää
Silloin etumatkaa sain ja sinä vanaveteen jäit
Liian pitkään kuljettiin vain selkäpuolen musta näit"

Ja kun on tietyn huuman ohi kuljettu ja se nähty loppuun, huomasin usein, ettei mikään enää kannakkaan. Eikä minulla ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa sitä heti ääneen. Rakensin elämääni toisaalle. En tiedä loiko murrosiän yli kestänyt pitkän parisuhteeni huono päätös sitten heijastuksia seuraaviin. Kun luottaa ja uskoo vain itseensä - huijaa tunteita todellisemmaksi kuin ne ovatkaan- ei lopputulos voi olla kovin ruusuinen.

"Ja niin nyt ollaan missä ollaan emme osaa takaisin
Yöllä sängystäni nousin ikkunalla tähystin"

Muistan sen tunteen hyvin, kun ymmärtää, etten osaa tästä enää takaisin. Osaan vain ulos ja se tie on liian hankala kulkea. Tunne oli musertava. Eron tekeminen äärimmäisen vaikeaa. Mitkään sanat ei voi olla oikeat, mikään syy ei kanna kipua tarpeeksi hyvin. Ehkä jostakin niistä suhteista olisi voinutkin tulla jotain, jos olisin se ihminen mikä olen nyt. Rohkeampi, itseänsä tarkemmin tunteva, itseensä tyytyväisempi, vaativaisempi ja ennen kaikkea rehellisempi. Niitä hetkiä ja ihmissuhteita ei kuitenkaan takaisin saa. Ja olen onnellinen siitä mihin tie on vienyt.

"En osaa anteeksikaan pyytää en sua osaa lohduttaa
Sanomattakin on selvää että tahdoin parempaa"

Kasvoin erilleen. Sä oot muuttunut. Tää on vaan musta johtuvaa. Muistan paenneeni pelkurimaisesti selityksiä. Antaneeni ärsyttäviä ympäripyöreitä vastauksia ja hermostuneeni kun toinen ymmärrettävästi tivasi lisää. En todella osannut kantaa vastuutani. En uskaltanut sanoa ääneen minkä molemmat niissä tilanteessa tiesi: tahdoin parempaa.

Nyt tahtoisin pyytää anteeksi. Pyytää anteeksi keskeneräisyyttäni ja itsekeskeisyyttäni. Sitä etten osannut alusta saakka ottaa varovaisempia askelia ja edetä hiljaa itseäni kuulostellen. Tunnen olevani siunattu. Sillä vastoin kaikkea todennäköisyyttä, olen löytänyt sitä parempaa mitä nuorempana tahdoin. Tie on tosin ollut pitkä. Olen saanut itsekin istua sillä paikalla, missä ei selitetä vaan poistutaan. Muistan tunteen hukassa olemisesa ja hylkäämisestä. Epäreiluuden tunteesta.

Toivon, että tämä tie ei ole ollut turha. Että osaisin antaa tälle onnelle sen painoarvon minkä se ansaitsee. Kimpale kultaa.