Ihanat makkarat

On käsittämätön vastuu mikä meille on kasvattajina annettu. Sillä, vaikka kuinka puhusimme koko kylä kasvattaa- periaatteesta, on vanhemmat ne, jotka saavat peiliin katsella kasvatuksen tuloksen paljastuttua. 

Lapseni on nimittäin täysin tyhjä taulu. Tosin itseään ehdoitta rakastava ja oman paikkansa anteeksipyytelemättä ottava. Mutta jokainen kohtaaminen jättää jäljen. Ja niitä kohtaamisiahan on tulossa meidän vanhempien kanssa miljoonia. 

Ei tarvitse kuin kävellä esimerkiksi itäkeskusken ostoskeskuksen halki kun siunaa itsensä ja lapsensa niiltä kohtaloilta, jotka kävelevät vastaan. Tytöt ovat pukeneet itsensä naiseutta halventaviin vaatteisiin ja meikkeihin, tyrkyttävät itseään joka toiselle vastaan tulevalle, vastaavat nenäkkäästi ja piilottavat itsensä veemäisen ulkokuoren taakse. 

Kun minusta tuli äiti, ei pidetty työhaastattelua eikä kukaan kyseenalaistanut minun onnistumisen mahdollisuuksia tässä duunissa. Hyvä niin, koska cv:ni on tähän duuniin luokattoman paska: olen täynnä komplekseja, jotka luultavasti tulen välittämään neiti M:lle. Mutta miten ihmeessä pystyisi välttämään pahimmat karikot?

No, lukemalla kasvatusoppaita. Raisa Cacciatoresta on tullut suosikkini. Hän ei ainoastaan puhu siitä, kuinka lasta on tuettava ja kannustettava vaan myös siitä, kuinka merkittävää on minkälaisen kuvan välitämme itsestämme lapsellemme. Jos äiti päivittäin tyttärensä edessävaihtaa vaatteita arvostelevin silmia, puristelee läskejään ja on ainaisella laihiksella, niin ei kai ole ihme, jos lapsikin alkaa tarkkailemaan omaa vartaloaan. 

Nimenomaisesti tässä on peiliin katsomisen paikkani. Olen ollut satoja kertoja vartalokriisissä elämässäni ja nyt olen päättänyt - neiti M:n tähden -, että se on loppu. Kriisit on ohitse, tervetuloa ihana vartalo - ihan yhdessä yössä:).

Asiat ovat helpommin sanottuja kuin tehtyjä, niin kuin tiedämme. Arki on niin kiireistä ja selvitymistaisteluja ettei ehdi todellakaan miettiä, että millä katseella sitä itseään milloinkin peilistä vilkaisee. Harmillisesti kyse on kuitenkin tyttäreni tärkeistä asioista. Hyvä, realistinen itsetunto on yksi tärkeimpiä rakennusaineita kohti hyvää elämää. 

Mielenkiintoista lastenpsykiatri Cacciatoren kirjoituksissa on ollut se, kuinka hyvä itsetunto ei koostu perusteettomista näkemyksistä omasta itsestään. En nimittäin haluaisi tässä suhteessa mennä yli ja nähdä neiti M 15 vuoden päästä ostarilla puoli takapuolta paljaana, tissit vilkkuen 'naisellisuutta' tihkuen.

Tahtoisin neiti M:n nähdä itsensä kauniina ja arvokkaana, katsoen itseään hyväksvin, ei arvostelevin silmin. Jo aivan liian moni nainen toteaan 4kymppisenä olevansa vihdoin tyytväinen kroppaansa ja huokaa: voi kun olisin osannut arvostaa sitä 17-vuotiaana.

Kuten sanottu, helpompaa kuin tehdä. Mutta tällä mennään- hyväksyvin silmin kohti vuotta 2013 ja unelmakropasta nauttien, niin ja niistä makkaroista:)