Huolen syövereissä

Uin huolen syövereissä. Juuri kun olen selättänyt kamalan, uhkaavan huolen, on edessä toinen - luultavasti pahempi, koska siihen purkaantuu edellisetkin lastit. Ennen lasta en voinut kuvitellakaan mistä kaikesta ihminen voi olla huolissaan. ja miten hulluksi huolesta voikaan tulla. Niille, jotka eivät ole tätä kokeneet, voin tätä hieman valoittaa.

Päällimmäiset ja suurimmat huolenaiheet liittyvät luonnollisesti lapseen. Ensimmäiset viikot etsin häntä sekaisesta sängystä öisin ja mieheni sai erittäin jämäkällä äänellä toistaa: nukkuu kehdossaan. Minä olin varma, että nyt on neiti M hukassa ja tukehtuu jossain pakaroitteni alla. Kun tästä pääsin, oli luvassa lisää.

Neiti M:n refluksitaudin takia pelkäsin jatkuvasti hänen tukehtuvan ylös tulevaan maitoon. Tokihan minulle toisteltiin, ettei tämä ole oikein todennäköistä, jos edes mahdollistakaan. No, vähän sama kuin sanoisi: älä näe painajaisia, näe hyviä unia, niistä tulee parempi mieli. Samaan aika kauteen sisältyi jatkuva huoli: miksi se huutaa noin helkkaristi koko ajan?. Tämä huoli kantoi myös lisähuolta vuosien päähän: jäikö sille traumoja?. Tällöin oli myös jatkuva huoli nukkumisesta: kun neiti M ei nukkunut, olin huolissani nukkumattomuudesta ja kun lopulta nukahti pelkäsin hänen kuolleen. Tästä jopa esimerkkitarina:

Mieheni isyysloma oli loppunut ja olin ollut jo useita päiviä vauvan kanssa yksin kotona. Huutavan vauvan kanssa. Joko kuljimme rintarepulla otsolahden rantoja tai sitten olimme kotona. Yhdistävää näissä toiminnoissa oli neidin jonkunasteinen itku. Eräänä päivänä heijasin häntä niin, että neiti M oli käsivarrellani naama lattiaan päin. Huuto lakkasi. Pelästyin. Soitin miehelleni, että mistä tiedän, että onko lapsemme elossa. mies ehdotti näsäviisaasti (tämä oli minun tulkintani), että katsoisin. Minä tuhahdin, etten todellakaan voi ottaa sitä riskiä, että herättäisin mahdollisesti vihdoinkin nukkuvan lapsen. Tähän mieheni totesi kuivasti: no, jos se on kuollut niin ei kai sille enää mitään voi. Minä istuin huolesta kankeana puolituntisen vauva käsivarrella kunnes se heräsin.(olin vaistoavibnani, että mieheni ei jakanut töissä samaa huolta:)).

Nyt viime kuukausina on yksi kamalimmista huolen aiheista nostanut päätään: ruokaan tukehtuminen. Neiti M on jo pidemmän aikaan koekillut erilaisten ruokaaineiden syömistä ja seuraamme on liittynyt ääni, jota yleisesti kutustaan kakomiseksi: kamalaa. Olen kerran ollut tilanteessa yksin, jossa eträs nuori meinasi tukehtua. Näky oli karsea, olo avuton ja pelko infernaalinen. Mutta ei kai lapsi voi syödä sosettakaan 12-vuotiaaksi varsinkaan jos ei siitä erityisesti pidä. Tämänkin huolen kanssa on siis elettävä. Joka päivä noin 5 kertaa.

Ei ole siis päivääkään ilman huolta. Imuroin joka aamu, jotta konttaava ihmeemme ei vetäisisi pinnejä ym. kurkkuunsa ja silti löydän hänet vähintään kerran viikossa hymyilemässä jokin ihana aarre (kuten suolapähkinä) kourassaan tai suussaan. Pohdin kuinka paljon pukea - tukehtuuko vai jäätyykö. Mitä syöttää, saako nyt kattavan valikoiman ruokia. voiko remontissa oleva huoneistomme aiheuttaa hänelle tappavia vaaratilanteita. Onko sähköjohdot suussa ja kädet astianpesukoneen aineissa.

Ja jos huolet lapsesta sattuvatkin loppumaan on itseään koskevia varastossa monia: miten jaksan vähillä yöunilla, miten mieheni jaksaa kireää ja ärtyisää vaimoa, osaanko välittää lapselleni hyviä arvoja ja elämänasennetta, mitä jos treenatessa satutan itseni enkä pysty hoitamaan lasta (niin kuin kävi viikonloppuna), miksi en muista enää mistään mitään, entä jos joku aamu haluankin palauttaa lapseni ja lopetta työsuhteeni äitinä jne.

Siispä olen jakanut tätä ilosanomaa odottaville äideille. Pientä on yöheräämiet ja imetykset ja höltyneet lantiopohjalihakset. Huolettomuuden aika on ohitse! Ja mikäli on vanhempia kollegoja uskominen: pienet lapset, pienet mureheet, isot lapset, isot murheet. Huoh, olisiko sille mitään tehtävissä?