Huipulle yhdessä

 Nautin siis etuoikeudesta kuunnella tuhinoita. Kuinka samalta ne kuulostaa. Tytöllä on isänsä tuhinat. Rään ja ikävän olon läpi tunnen onnea, meidän perhe. 

Kaikki on muuttunut. Tuntuu, että mikään ei ole ennallaan. Eikä taida ollakkaan. 

Neiti M on pilannut parisuhteemme ja entisen elämämme. Poissa ovat ajat kun spontaanisti lähdimme lomareissulle tai puhuimme halki yön jäätelöä syöden. Nyt ei enää lähdetä keskellä yötä merta katsomaan tai antauduta frendit-maratonille. Syitä on kaksi: joko ei pysty tai ei jaksa. Poissa ovat ajat kun olimme ensi sijaisesti vain toisiamme varten. Nyt molemmilla on joku muu siinä välissä. Kotiin tullessa ensin on neiti M sylissä, sitten vasta puoliso. 

Toki paljon on tullut tilalle, Höpsähtäneet puheet neiti M:n uusista saavutuksista, kiireettömät iltalenkit, jaetut ahdistavat yöt kun neiti M kokee selittämätöntä ahdistusta, pohjaton kiitollisuus toista kohtaan kun itselle tarjotaan mahdollisuus nukkua, yhteiset loputtomat huolenaiheet jne. Mutta tämä kaikki on uutta ja siinä, jos missä on haastetta parisuhteelle. 

Olen tutustunut aivan uuteen puolisoon viimeisen puolen vuoden aikana. Osassa tilanteissa en olisi häntä koskaan kuvitellut näkeväni, osassa en ehkä halunnutkaan. Joskus olen yllättänyt, monesti kuitenkin todennut: totta, sopii hyvin kuvaan. Silti on haastavaa, että elämään tulee tällainen puolen vuoden realitypläjäys. Parhaimmillaankin ja helpoimillaankin ihan pikkuvauva-arki on varmasti haastavaa, puhumattakaan mikäli siinä on mukavia pieniä lisämausteita kuten neiti M:n puolen vuoden mittainen sinnikäs nukkumattomuus. 

Olen rakastanut ja vihannut rajusti. Olen ollut hallitsematon ja rajaton. Ailahtelevainen ja aneeminen. Aamulla ajatellut etten koskaan tästä onnesta luovu, illalla väkertänyt ihmiskauppailmoitusta huuto-nettiin. 

Kuitenkin kaiken läpi on kajastanut läpi onni rutiineista, jotka olimme ehtineet jo luoda. Tavasta: syödä yhdessä, kysyä: mitä kuuluu, painaa hetkeksi hengitys poskea vasten kotoa lähtiessä, nauraa ja puhua. Että joka ilta saan tuntea kädet kiertyvän ympärille, tutun iltarukoushenkäisyn.

Meillä olisi varmasti aineksia stressipisteisiin ja parisuhteen karikoihin. Mutta vaakakupissa painaa enemmän aivan toinen juttu. Me olemme tehneet tämän yhdessä. Me kipusimme ja kipusimme yhdessä. Paljon muuta voisi joku toinen varmasti antaa: varauksetonta ihailua, eksklusiivista aikaa ja omistautumista. Mutta se toinen ei koskaan saa tätä kokemusta meistä irti. Ei koskaan pääse näihin meidän muistoihin sisään. Me olemme selvinneet tähän saakka yhdessä ja s eon arvokasta.

Minä aion perata nuo muistot. Talletan kaiken säilyttämisen arvoisen ja nautin niistä huipulla. Yhdessä.