Helkkarin hyvää

 Ensimmäiset kuukaudet ovat helppoja. Vauva ei voi syödä muuta kuin maitoa ja kaikki tietävät tämän. 3 kuukauden virstanpylväs kun alkaa lähestyä, alkaa myös ruokakeskustelut. 'oletteko jo antaneet ja mitäkin sosetta, teettekö itse vai oletteko sortuneet kaupan, jos kaupan valmiita käytätte niin kai ainakin ekologisia.' tiettyihin kokoontumisajoihin en uskaltaisi mennä perusBona kourassa. 

On joukko, joka vannoo sormiruokailun nimeen, toiset vetää pamiksilla kaiken soseeksi ja osa (lue minä) pelkää jatkuvasti lapsen tukehtumista, joten ruokahetket ovat aina yhtä jännittäviä. 

No, mitä sille lapselle ruvetaan sitten syöttämään. Ei ole kuulkaa niin helppoa kun ihminen luulisi. Aluksi toki. Lähes kaikki tuntemani äidit ovat aloittaneet perunoista, bataateista ja porkkanoista. Me teimme viime kesänä poikkeuksen: aloitimme tuoreista marjoista. Neiti M istui mättäällä ja viskoi mustikoita menemään. Muutamasta tahosta saimme kuulla varman tuomion: ikinä ei meidän lapsi tule tottumaan happamiin makuihin kun makealla aloitetaan. Neiti M on suurena kulinaristina todistanut tämän vääräksi. Kaikki menee kunhan makua löytyy!

Sitten on vielä se vaikein. Jos itse oletkin päässyt puolisosi kanssa konsensukseen mitä kaikkea lapsenne syö ja milloin, on laskuista vielä pois lähipiiri. Ja he eivät ehkä olekaan niin helppo nakki. Ajattelen, että tähän onn syynä useampikin syy. Ensinnäkin maailma on muuttunut 50 ja 30 vuodessa. Mummot ja isomummot ovat saattaneet ensimmäiseksi antaa vauvoille soseutettua nakkia, sokerivettä ja appelsiinimehua. Tänä päivänä kaikki nuo ovat pannassa. Toisekseen mikä onkaan helpompi keino ilahduttaa lasta kuin ruoka (toimii aikuisellakin, toim. huom.). 

Itse ajattelen, että meidän perhe on aika leppoisa perhe ruokailun suhteen. Neiti M pistelee poskeensa useimmiten samaa ruokaa kuin mekin. Ja jopa itse haluaa niin. Äkkiä huomaa, että hänen lautasellaan on eri muhju kuin meidän. Siihen oman muhjun syöminen sitten jääkin. Leipää, jonka osa tuomitsee saatanan keksintönä, neiti M on pistellyt poskeensa jo useamman kuukauden. Mutta sitten on tämä sokeri. Jostakin olemme yrittäneet pitää kiinni. Seurauksenahan luonnollisesti on eriävät näkökannat lähipiirissä. 

Joten aika lailla saa käydä kyläpaikoissa keskustelua, että annetaanko nyt pikkuleipää, korvapuustia tai kiisseliä. Ei riitä kerta eikä kaksi kun olemme selittäneet, että ylevänä tarkoituksenamme on pitää neiti M erossa makeasta muutaman vuoden ajan.Huvittavaa on, että samojen ihmisten kanssa käydään tämä sama keskustelu joka tapaamiskerralla: ' kun ei mitään ole tarjota'. Pullassahan on vaan ripaus sokeria. Tässä taas huomaamme kuinka huonoja mittaohje keittokirjassa on ripaus:). Kuitenkin elämässä tulee tilanteita, jolloin on syytä tunnustaa tappio. Niin ja aloittaa alusta.

Sillä, niinhän siinä kävi. Neiti M tuli sitten erään kerran kyläpaikassa vastaamme korvapuustia kourassa puristaen ja mieheni sanoitti neidin ilmeen: onpa helkkarin hyvää leipää!