En mitään, en ketään

 En mitään, en ketään. Vasta nyt tiedän, että sitä kohti olen saanut kulkea. Voi kun olisin tiennyt tämän viisi kuukautta sitten. Silloin kun pitelin sinua tiukasti rintaani vasten kun en muustakaan tiennyt. Kävelin kymmeniätuhansia askeleita toivottomana. Uskoin, tämä ei lopu, koskaan en sinua opi. 

En mitään, en ketään. Polku, joka vasta alkoi. Mutta, jonka tiedän jatkuvan. Olisinpa tiennyt tämän kolme kuukautta sitten. Silloin kun painoin molemmat tyynyt korvilleni ja toivoin itkun loppuvanm, toivon joku muu nousisi, menisi ja saisin sinut tyyntymään. Kun pohdin, saisiko sinut palauttaa. Kaipasin takaisin edellisen kesän alppien rinteille. Kun toivoin, että kaikki olisi vain painajaista. 

En mitään, en ketään. Minä saan ja tahdon astella eteenpäin. KUn vain olisin tiennyt tämän kuukausi sitten. Tällöin kun pelonsekaisin tuntein odotin yksin kotiin jäämistä. Kuinka jaksan kun en tahdo kahden ihmisen voiminkaan jaksaa. En uskaltanut enää toivoa, että mikään muuttuisi. Niin monta kertaa olin kuullut meille sanottavan: kohta helpottaa. Vuorokaudet ja toivottomat huokaukset sekoittuvat toisiinsa. 

En mitään, en ketään. Tartun hetkiin, muistoihini kii. Saan muistella pahat muistot pois. Ja muistaa sinun kymmenen varvasta ja sormea ihmeen. Ensimmäisen teatraalisen kyyneleen ja hetken kun painoit itsesi syliini. Mitään ei tarvitse siloitella tai muuttaa. Tarina jatkuu ja sinä sen mukana. 

En mitään, en ketään. Enemmän kuin sua. Sainkin kun sainkin elää tämän tunteen ja hetken. Ei mitään, ei ketään enemmän kuin sua. Maltan laskea sinut kehtoon, sillä tiedän, että pian saan sinut taas syliini painaa ja hengittää iloa. Tämä tässä riittää. Tämä syvä onni ja rauha. Tässä on hyvä. Minulla on tämä tunne eikä se koskaan katoa. Minä onnekas, olen saanut tämän tunteen kokea ja siitä on tullut osa minua. 

En mitään, en ketään enemmän kuin sua.