Ei vielä tänä yönä

Sillä lapsuudessani pelkäsin pimeää. Ja ihan raivolla. Nukuin mielelläni siskojen kanssa, koska oli hurjan paljon turvallisempaan, että sisko oli sillä puolella sänkyä mistä potentiaalinen käärme oli tulossa. Koskaan ei oikein hahmoittunut mikä se käärme nyt oikein keskellä talvea olisi ja mistä se tulisi. Tulisi kuitenkin, siitä oli varma.

Pidin valtavasti kun isällä tai äidillä oli enemmän aikaa nukutuksessa ja sai nukahtaa silitykseen tai iltasadun lukuääneen. Yöllä harvoin heräsin ja jos heräsin, kömmin tiiviimmin siskon kainaloon. Pimeään huoneeseen yksin oli karmeaa nukahtaa. Vieläkään en pidä siitä.

Nyt vanhemmiten olen alkanut pohtia mistä johtuu pelko pimeästä. Olen liittänyt sen johonkin epätuttuun ja turvattomaan. Jollakin lailla se mielestäni heijastaa kuolemaa. Lapsena kuolema oli liian abstrakti ajatus. sitten kun vanhempana alkoi ensimmäiset kuolemantapatukset koskettaa kehittyneitä aivojani, huomasin pelkääväni kuolemaa. Nuorena aikuisena kun elämä oli auki ja rajaton tämä pelko väistyi, sitten huomasin pelkääväni sekä omaa kuolemaani että lähimmäisteni poismenoa. Tähän olotilaan olen jämähtänyt.

Tämä Mariskan sanoittama biisi avasi ajatuksen arkkuani. Lähdin pohtimaan mikä kuolemassa olisi niin kamalaa? Kristittynä ihmisenä melkein minun velvollisuuteni olisi, että tuntisin taivaskaipuuta. No rehellinen tosi asia on, että enpä oikein tunne. Ja tästä olen tuntenut taas huonoa mieltä. Ja löysinkin kuulkaa vastauksen. Kuoleman pelkoni on väistynyt ajoittain silloin kun elämä on ollut kovin haasteellista. Kun on tuntunut, että tämä elämä on liikaa tyhjyyttä ja menetyksiä. Nyt kun elämä maistuu hyvälle ja on ihanaa, en tahdo kuolla, en vielä halua pois täältä. On vielä niin paljon houkuttelevia kohtia elämässä edessä.

Tämä ajatus on vapauttanut minut syyllisyydestä: saan nauttia elämästä ja pelätä kuolemaan. Tänne Jumala on minut luonut ja hyvä niin. Jatkan siis rauhassa ja levollisena sängyn alustan katsastamista käärmeistä ja hyväksyn pulssin nousun pelosta johtuvaksi.