Äiti

 Kun kätilö totesi, että msutatukkainen tyttö tuli ja itsekin olin huomannut kivun loppumisesta, että jotain merkittävää tapahtui, ensimmäinen ajatus oli: huh, selvisin. Ja kun tuo kolmi ja puolikiloinen jötkö laskettiin syliini, ajattelin: ihme ettei pahemmalta tuntunut. En tuntenut lehdissä ja elokuvissa hehkutettua rakkauden tulvaa. Kumpikaan tai kukaan meistä ei itkenyt. Lähinnä kahden vuorokauden syömättömyys alkoi tuntua karmaisevana nälkänä. 

Olin äärimmäisen onnellinen ollessani synnytyslaitoksella muutaman päivän. Jännitystä aiheuttava koettelemus oli ohitse sekä meidän hektinen elämä oli hetken pysähdyksissä. En oikein osannut sanoa mitään tuosta eskimon näköisestä nyytistä. Kotiinkin kun saavuttiin tunsin lähinnä suurta vastuuta ja painetta osata huolehtia hänestä. 

Mutta nyt minusta on tullut äiti. Ja se on monen asian summa. Helpompaa se on huomata kuin tietää miksi näin. Mistä siis tiedän tämän asian?

1. pystyn keskustelemaan ja teen sen jopa mielelläni eri vaippamerkeistä, lastenvaatealeista, ihottumista, sairasteluista yms. 

2. Kerron mielelläni lapseni edistysaskeleista ja kuuntelen suurella mielenkiinnolla muiden lasten kehitysvaiheista

3. voisin päivittää päivittäin facebookkia neiti M:n elämän sattumuiksista. Mutta koska sairauden tunto on vielä jäljellä, en tee niin. 

4. Käyn kaiken maailman vauvapiireissä. Enkä vain tylsyyttäni vaan viihtyvyyteni vuoksi. 

5. Konttaa neiti M:n perässä ja siivoan hänen jälkiään samalla kun hän tekee lisää tuhoaa. Kaiken lisäksi ihmetteln vielä miksi mieheni ei suostu tähän. 

6. Kökin kylässä portaissa eristyksissä muusta seurueesta vain koska meillä ei ole portaita ja ne ovat neidin mielestä parasta. 

7. Soittelen miehelleni pitkin päivää ja kerron neiti M:n edesottamuksista

8. Lähettelen kanssaihmisille kuvia neiti M:n hauskoista ilmeistä ja jopa kuvaan videopätkiä hänen seisomaannousuista yms. (tajuan, että tämä olisi saanut vuosi sitten karvat nousemaan pystyyn ihollani-kuka hullu tekee sellaista!)

9. Jos olisin töissä, liimaisin neiti M:n kuvan sermiini. 

10. Iloitsen lapseni kakatessa - enkä vain siksi, että se helpottaa myös minun arkea vaan ihan vaan kun on tärkeää kakata. 

11. Lapsen huutaessa korvia neljättä tuntia, minä kannan vielä kerran asunnon ympäri, vaikka järki ja puoliso sanoisi muuta. 

12. Suren jo nyt aikaa kun neiti M ei ole enää pieni ja kuinka joudun lähettämään hänet kouluun ja jos kiusataan jne. 

Kaikkein helpointa äidiksi tulemisen on huomata siitä kuinka ilman mitään suodattimia olen sitä mieltä, että neiti on maailmankaikkeuden kehittynein, suloisin, älykkäin, oivaltavin ja hauskin lapsi. Nukkumaan mennessä vaihtelemme mieheni kanssa ajatuksia miten hauskoja juttuja TAAS tänään neitimme on puuhannut. Onneksi tässäkin on sairauden tuntu sen verran kohillaan, etten sentään ihan kaikkien kanssa pröystäile neiti M:n taidoilla, jotka taitavat kuitenkin kuulua normaaliin lapseen kehitykseen (mutta oletteko huomanneet miten mainiosti hän ne tekee:)).

Tämä on kuulema ohimenevä vaihe, siis tämä jälkimmäinen. Äitini sanoi, ettei sitä kuudennen kohdalla enää niin jaksanut hehkuttaa, minä olin se kuudes:). Otan siis kaiken irti tästä vaiheesta ja äityiden tästä puolesta. Joten eikun vielä yksi kuva albumiin ja samalla kolminkertainen hurraahuuto digikuville sekä ymmärtäväisille ystäville!