Äidin vapaapäivä

 Tunnen perheitä, jossa illat ovat pistetty jakoon. Viikonloput on pyhitetty perheelle, mutta arki-illat ovat jaettu tasaisesti puolisoiden välillä. Tällöin yksikkö saa tehdä itsekseen mitä vaan.

Meidän perheessä ei ole lähdetty tähän käytäntöön. Toki molemmilla on vakituisia harrastuksia, mutta muuten illat ovat yhteistä tai erillistä aikaa, miten nyt sattuu kummallekin sopimaan.

Olen pohtinut paljonkin miksi en haikaile sen kuuluisan oman ajan perään. Johtuuko se väsymyksestä ettei  kodin ulkopuoliset menot kiinnosta aiempaan tapaan vai onko neiti M laittanut pääni niin pyörälle, etten haluakaan olla erossa. En tiedä. Ehkä kallistun enemmän ajatukselle, että on kiva kun on perhe. Ja haluan vahvistaa tuota tunnetta.

Enemmänkin kaipaan sitä etten ole yksin vastuussa. Useimpina päivinä odotan kuin kuuta nousevaa hetkeä jolloin puoliso tulee kotiin ja saan hetken levähdyksen sylittämisestä. Tai puolisoni vapaapäiviä. Aina etukäteen hekumoin ajatuksella mitä kaikkea teenkään nk. vapaapäivinäni. Tässä jaan teille kuinka homman piti mennä ja kuinka se sitten menikään.

Heräisin myöhään. Ehkä jopa jatkaisin unia aamun jo valjettua. Ainakin lukisin hetken peittoon kääriytyneenä ja torkkuisin. Kahvikin olisi laitettu, maito vaahdotettu ja hesari kolahtanut luukusta. Neiti M olisi vaipat vaihdettuna ja aamupuurot edessä tyytyväisenä tuolissaan. Minä en keskittyisi puuron lappaamiseen, koska minulla on tämä hesari, niin ja kahvi ja jogurtti. Rauhallinen päivälenkki, ehkä keikka kirjastoon. Päiväunet, ehdottomasti. Ei suuria suunnitelmia. Lounas ilman häiriötekijöitä. Niin ja toki voisin laittaa ruokaa, mutta jotain ihanaa. Päämäärätöntä vaeltelua, ystävien tapaamista. Ilta hyvän leffan ja järjettömän ison karkkipussin kera. Iltalenkki, suihku ja uni hyvän kirjan myötä.

Aamulla, kukon laulun aikaan en raaski potkia miestäni hereillä. Joutuuhan tuo taloudellisen vastuun kantaja heräämään työaamuinakin aikaisin. Nukkukoot, kerrankin. Hiivitään päivävaatteiden vaihtoon ja aamupalan tekoon. Aamupalan ollessa pöydässä mieskin hiipii paikalle. Hän keskittyy hesariin ja minä lapan puuroa lapsen suuhun ja samalla leikitän mahtavilla puueläimillä. Ilma on upea. Jospa viettäisimmekin yhteistä perhepäivää. Ehkä joku museo ja pitkä lenkki, mies ehdottaa. No, mikäs siinä. Palaamme kotiin illansuussa. Vielä kaipaavat isovanhemmat vierailua, joten nopea ruokailun jälkeen sinne siis. Illalla käyn vielä ystävän luona. Neiti M pääsee mukaan, samallahan se siinä menee. Miksei menisi. Saa mieskin hetken hengähtää. Lopulta nukkumaanmeno venähtää taas. Luen hetken sängyssä ja mietin mihin päivä katosi. MIes menee taas huomenna töihin. On siis reilua, että herään yöllä. Ehkä päiväuniin on huomenna aikaa.

Näissä päivissä olen huomannut isyyden ja äityiden eron. (Seuraava ei ole jumalan sanaa). Väitän, että isien on helpompi jättää vastuu lapsesta äideille. Isät harvoin edes huomaavat, että lapsella on tarpeita, johon on vastattava heti. Olen useamman kerran kuullut mieheni vastaavan: kohta, mulla on tämä kesken. Äitinä päiväni kuluvat jatkuvien keskeytysten sekamelskassa. Olen jo täysin tottunut, että kylkeeni on kasvanut joku kiinni ja, että asioita ei kerta kaikkiaan saa kerralla valmiiksi. Toki se useinkin turhauttaa, mutta ei enää yllätä.

Miksi sitä sitten niin helposti sortuu laittamaan toisten tarpeet omien tarpeiden edelle? Syöttämään vasemmalla kädellä koettaen olemaan läikyttämättä oikeassa kädessä olevaa kahvikuppia. Leikittämään oikealla kädellä ja siistimään pöytää vasemmalla. Vaikka vieressä olisi toinen, joka tekisi sen ihan mielellään.  Jos vain avaisin suuni ja pyytäisin. 

Ehkä äityiteen sisältyy jotain myyttistä: minun täytyy hoitaa oma lapseni. Jotain mikä kumpuaa niin syvältä, että vasta illalla sängyssä tajuaa: näinkö tämä taas meni. Osien vaihtaminen ei ole helppoa, mutta ehkä se olisi molemmille terveellistä. MInä oppisin pyytämään ja mies oppisi tarjoutumaan.