3kymppisenä terve

Ja viimein koitti tämä aamu (teknisesti ottaen jo eilinen): heräsin 3kymppisenä ja tietty terveenä. Epäonnistumisen mahdollisuutta kun tällaisena päivänä ei oteta huomioon. Tässä projektissakaan ei ole koskaan edes sivuttu ajatusta, ettei näin tapahtuisi.

Kuulostelin hiljaa hetken sängyssä miltä tuntui olla terve ja täysin tyytyväinen elämään. Hyvältä. Nousin ja venyttelin. Tunsin olevani itseni hallinnassa. Katsoin peiliin ja sieltä katsoinkin ihan eri tyttö. Reidet, jotka eilen olivat aiheuttaneet minulle päänpudistelua ilahduttivat minua. Pakarat, jotka viime viikolla tuntuivat liian ahtailta farkkuihin, solahtivat sinne kuin itsestään. Ihan kuin mahakin olisi yön aikana mennyt sisään eikä ne pohkeetkaan niin isoilta näyttäneet kuin ennen. Hauiksiikin oli yht'äkkiä tullut kummallista kiinteyttä. Taisin muistuttaa melkeinpä 7ottelijanaisia - uskomatonta! Ei enää siis rajoituksia ja itsensä arvostelua. Ei siis siksi, että joutuisin tsemppaamaan vaan siksi koska 3kymppisenä olen terve ja tasapainoinen- ei enää itsensä raakaa arvostelua.

Nuoruudessani en muista ajatelleeni sellaista vaihtoehtoa, että 3kymppiseksi voisi elää. Muistan, että yli 25-vuotiaat kuuluivat kastiin, joiden iällä ei ollut väliä: he oliva vain vanhoja. Elämä oli jännittävää ja koko maailma oli auki - minä en vanhenisi. Niinpä niin.

Huomaan, että terveenä eläminen 3kymppisenä on paljon seesteisempää kuin kakskytyheksänvuotiaan elämä. Voin vaikka lenkillä vaihtaa kävelyksi, itsensä ruoskimisen päivät ovat ohi. Maailma on taas auki, mutta lempeämmin. Mitä siitä, että minulla ei 23-vuotiaana ollutkaan kahta koiraa, omakotitaloa, kahta lasta. Ei näytä olevan nyt 3kymppisenäkään. Uskon, että juuri se on mahdollistanut projektini onnistumisen.

Kaikenmoiset mieliala-ailahtelutkin ovat nyt mennyttä. Käyn vain sivistyneitä keskusteluja: minä en ole enää se, joka koroittaa ääntänsä. Osaan tuoda omat tarpeeni julki ja pitää kiinni rajoistani. En tarvitse enää ketään siitä sanomaan. Minä olen 3kymppinen ja terve. Voin siis aloittaa uuden projektin, josko se edes on tarpellista. En enää angstaa enkä väittele. Olen alistunut maailman järjestykseen - turha idealismi solahti kuin vessasta alas yhdessä yössä. En myöskään enää syyttele muita ties mistä nykypäivän ongelmista - ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että 3kymppisellä ei niitä ole.

Ja mitä kummaa se oli kun vielä 29-vuotiaana saatoin harva se yön unissani syödä karkkeja ja suklaata - voi pojat, että ne ajat ovat historiaa. Nykyään syön niitä päivisin, aina silloin kun huvittaa eikä mahakaan kipeydy. Tulevaisuudessa nukutaan ja edessäni onkin unellinen yö. En myöskään enää vertaa itseäni väheksyen toisiin. Rakastan itseäni kokonaisuudessa ja kaikkine puolineni.

En myöskään ahdistu, sillä miksi ahdistuisin. Tulkoot vastaa vaikka mitkä laitokseen suljetut kehitysvammaiset, minä osaan ulkoistaa ja eriyttää itseni heistä. En siis todellakaan itke keskellä kauppakeskusta. En myöskään ryhdy tunteettomaksi, mutta kotiin en enää teinien ongelmia vie. TYöasiat olkoot työasioita.

Terveenä 3kymppisenä olen luonnollisesti myös onnistunut rajaamaan työni. Tai no, ainakin heti kun pääsen täältä leiriltä pois. Teen sen minkä ehdin ja osaan, riittämättömyyden tunteelle ei ole enää sijaa.

Olen aistivinani, että terveen 3kymppisen elämään kuuluvat kuitenkin kiinteästi kengät, uudet kengät ja uusi kenkäseinä. Sitä kohden on hyvä lähteä - tasapainoisena, omat tunteensa tunnistavana, rajansa hallitsevana, itsensä hyväksyvänä, kas kummaa miten tämä elämä onkin niin paljon helpompaa. Ainakin tässä ja nyt, kuplassa.

ps. niille ystäville, jodien 3kymppisenä terve - projektin päätös on vielä edessäpäin toivotan tsemppiä - kaikki vaiva oli sen arvoista. Ah tätä auvoisuutta;)