Kirous vai siunaus

Ystäväni vastasi, että hänen mielestään tämä ei mennyt mihinkään eikä mikään ole loppunut. Sitten hän kertoi seuraavan tarinan. Juurikin sen tarinan johon viittasin Verkkohartaudessani Eka kerta (http://www.cafekismus.fi/verkkohartaudet/eka-kerta), ja se löytyy kirjasta Myrskyn silmässä (Max Lucado).

Olipa kerran vanha mies, joka eli pienessä kylässä. Vaikka hän oli köyhä, monet kadehtivat häntä, sillä hän omisti kauniin valkoisen hevosen. Itse kuningaskin havitteli sitä. Miehelle tarjottiin hevosesta valtavia summia, mutta hän kieltäytyi joka kerta. Mies oli köyhä ja kiusaus suuri mutta hän ei koskaan myynyt hevostaan.

Eräänä aamuna hevonen oli kadonnut. Kyläläiset haukkuivat miestä: "Sinä vanha typerys, mehän varoitimme sinua että joku vielä varastaa hevosesi! Olisi kannattanut myydä. Nyt hevonen on varastettu ja sinä olet epäonnen kiroama." Vanha mies vastasi: "Älkää puhuko liian äkkinäisesti. Sanokaa vain, että hevonen ei ole tallissaan. Muuta emme tiedä, loppu on päättelyä. Kuinka te voisitte tietää, onko minut kirottu vai ei? Minä tiedän ainoastaan että talli on tyhjä ja hevonen on poissa. Onko se kirous vai siunaus, sitä en pysty sanomaan. Me näemme ainoastaan osan totuudesta. Kuka voi sanoa mitä seuraavaksi tapahtuu?"

Kyläläiset olivat aina pitäneet miestä tyhmänä ja nyt he totesivat hänen olevan myös hullu, joka eli surkeana köyhänä koska ei ollut tajunnut myydä hevostaan.

Viidentoista päivän kuluttua hevonen palasi. Sitä ei oltu varastettu vaan se oli juossut metsään ja nyt se palasi tusina villejä hevosia mukanaan. Kylän väki kerääntyi puunhakkaajan ympärille sanoen: "Vanhus, sinä olit oikeassa ja me väärässä. Se, mitä me luulimme kiroukseksi, olikin siunaus. Annathan meille anteeksi." Vanha mies vastasi: "Jälleen te menette asioiden edelle. Sanokaa ainoastaan, että hevonen on palannut. Kuinka te voisitte tietää onko tämä siunaus vai ei? Ellette tunne koko tarinaa, kuinka voitte antaa tuomionne? Te luette ainoastaan yhden sivun kirjasta, voitteko siten arvioida koko kirjan?"

Seuraavaksi vanhan miehen ainoa poika alkoi kesyttää villihevosia. Muutaman päivän kuluttua hän tipahti yhden hevosen selästä ja hänen molemmat jalkansa katkesivat. Jälleen kyläläiset kerääntyivät antamaan tilannearvionsa, että hevonen olikin ollut kirous: "Nyt sinulla ei ole vanhoilla päivilläsi ketään auttamassa sinua. Olet entistäkin köyhempi." Vanha mies puhui jälleen: "Teille ihmisille tuomion antaminen on pakkomielle. Älkää menkö asioiden edelle. Sanokaa vain että pojaltani katkesivat jalat. Kuka tietää onko se siunaus vai kirous? Ei kukaan. Meillä on ainoastaan osa totuudesta. Elämä tulee palasina."

Jonkun ajan kuluttua maa joutui sotaan naapurivaltiota vastaan. Kaikki kylän nuoret miehet joutuivat armeijaan. Ainoastaan vanhan miehen poika sai jäädä kotiin, koska hän oli loukkaantunut, ja jälleen kerran ihmiset kerääntyivät vanhuksen ympärille itkien, koska heidän poikansa oli viety heiltä. Ja jälleen kerran käytiin keskustelu jossa kyläläiset totesivat tämän olleen siunaus ja vanha mies totesi: "Teidän kanssanne on mahdotonta puhua, te vedätte aina johtopäätöksiä. Sanokaa vain että teidän poikienne piti lähteä sotaan, ja minun poikani ei tarvinnut. Kukaan ei tiedä onko se siunaus vai kirous. Kukaan ei ole tarpeeksi viisas tietämään. Ainoastaan Jumala tietää."

Tämä tarina puhuttelee itseäni yhä uudelleen elämän eri tilanteissa, muistuttaa siitä etten voi tietää miten kaikki lopulta kääntyy. Niin, ja alussa mainitun vanhan ystävänkin kanssa asiat ajan kanssa selvisivät. Tekisi mieli sanoa että kääntyivät siunaukseksi, mutta koska elämäni kirja on vielä kesken, niin jätetään arvio tässä vaiheessa antamatta.. ;) Ja ollaan kiitollisia siitä että nyt, tänä päivänä, on hyvin.