Saiko kukaan mitään?

Kuluneen viikon aikana kirkko on ollut lähes tulkoon jokaisessa lööpissä. Myös nettipalstat, televisio ja radio-ohjelmat ovat pitäneet kirkkoa esillä enemmän kuin miesmuistiin. Eipä siis voi ainakaan sanoa, että kirkko olisi jotenkin vähäpätöinen aihe, joka ei ketään millään tavalla kiinnosta.

Mediassa aiheiden kiinnostavuus on elin tärkeää. Se pitää itse uutisen ja samalla sitä kannattelevan viestimen parrasvaloissa. Mikään ei ole kiehtovampaa eli myyvempää kuin mehukas riita tai skandaali. Tämänhän me kaikki toki tiedämme. Nytkin on sitten kuultu vahvoja kannanottoja puolesta ja vastaan. Jotenkin kuitenkin olen kokenut, että itse asiallinen keskustelu on tukahtunut tähän kiivaaseen suusta suuhun huutamiseen. Se on surullista, koska asiallista keskustelua ihmisoikeuksista, seksuaalisuudesta ja avioliitosta kaivataan. Tämä keskustelu olisi tärkeää vaikka siihen ei otettaisi mukaan lainkaan uskonnollista puolta.

Toisaalta riippumatta tästä homo-keskustelusta tai sukupuolineutraaliudesta meidän tulisi pohtia, mitä me kirkkona oikein ajattelemme siunauksen ja avioliiton teologiasta. Mitkä ovat mielestämme kristillisen julistuksen ydin kysymykset? Mitä on rakkaus kirkollisessa kielenkäytössä? Miten nämä asiat sitten suhtautuvat niihin parisuhdekysymyksiin, jotka ovat lopulta eduskunnan käsissä?

Asiallinen keskustelu tuntuu monilla tavoin kuolleen. Emme me edes jaksa syventyä siihen emmekä ainakaan edes yritä ymmärtää toisiamme. Luemme vain lööpit. Kuulemme vain tietyt lauseet. Kaikesta tästä teemme nopeat johtopäätökset. Mennyt jää taakse ja kiiruhdamme eteenpäin sellaisella nopeudella, ettemme oikein edes muista, mitä tapahtui. Ajatus tuntuu olevan: Eroan kuntosalilta, kun sen pukuhuoneessa joku toinen jäsen esitti ihmeellisiä mielipiteitä. Toimimmeko me todella näin "rationaalisesti" me koulutetut ja sivistyneet ihmiset. Tämä on tietysti yleistys. Tietysti jotkut muistavat. Ainakin ne, joita aihe tavalla tai toisella erityisesti kosketti.

Tämä erikoisen ja aggressiivisen keskustelun jälkeen olen surullinen.  Ajattelen, ettei tämä kaikki ole ajanut kenenkään etua - ei siis kummankaan osapuolen, jos ajattelemme niitä leirejä, jotka Tohlopin kuuluisassa homo-illassa istuivat jo valmiiksi toisistaan erotettuna. Voi vain toivoa, että kulunut viikko herättää jatkossa asiallista pohdintaa ja vuoropuhelua.

Toistaiseksi lopputulos on ollut se, että moni muutosta kaipaava on sulkenut itsensä kirkollisen päätöksenteon ja palveluiden ulkopuolelle. Toisaalta mennessään lähtijät ovat vieneet jonkun lapsen iltapäiväkerhopaikan, kukat joltain sankarihaudalta, joululaulutilaisuuden jolta syrjäisemmältä seurakuntatalolta, kotikäynnin joltain vanhukselta, avustuskuorman joltain katastrofialueelta, leirivuoron joltain syrjäytyneeltä nuorelta, sopivan siunausajan jolta läheistään surevalta... Silti kaikki tällaiset taloussidonnaiset palvelut ovat toissijaisia sen ohella, että me ihmiset erotamme itsemme toisistamme - ja vielä enemmän me kristityt emme tule keskenämme toimeen.

Saiko siis kukaan mitään? Kiviä on heitelty. Kenestä on niiden kerääjäksi?