Joulukortti

Eräs vanhempi sukulaiseni opetti meitä nuorempia lähettämään kortteja. Veljelleni hän jopa kerran antoi postimerkit mukaan matkalle, jotta kortit tulisivat varmasti lähetettyä. Hän itse varmasti nautti korttien saamisesta.

Tädin kylvötyö on tuottanut hedelmää. Sukuni parissa oikeita kortteja lähetetään näin sähköpostiaikanakin runsaasti. Moni kortti onkin jo kuvansa puolesta ollut varsin osuva. Sillloinkin, kun kortin kuva on tavanomainen ja teksti ennaltaarvattava, on näitä pieniä pahvin palasia minusta mukava saada. Niin oli jo lapsena, mutta nykyään laskujen joukossa ne erityisesti piristävät. Kortti on tapa muistuttaa siitä, että sinulla on merkitys minunkin elämässäni.

Edellä mainitusta syistä pyrin myös lähettämään kortteja, joskina olen siinä kyllä huonompi kuin niiden vastaanottamisessa. Erityisesti joulukorttien lähettäminen on aina melkoinen kaaos. Tänäkin vuonna olin viime tipassa. Ennen kuin oli saanut kortit laatikoon Postin punaisessa kuoressa, olin jo hukannut postimerkkiarkin kertaalleen. Tämän jälkeen oli kadoksissa osoitekirja. Sitten kortit loppuivat. Loppuen lopuksikaan en ole varma, muistinko postittaa kaikille tutuille kortin.

Tänä jouluna sain kortin kesällä leskeksi jääneeltä isosedältäni. Erityisesti se kortti veti jotenkin mielen herkäksi. Setä ei nimittäin koskaan aikaisemmin ole ainakaan minulle yhtää korttia kirjoittanut. (Tarkkaan ottaen hän ei tätä korttia nytkään kirjoittanut, vaan veljeni oli kuulemma isosedän toiveesta käynyt kortit kirjoittamassa.) Hän ei suomalaisena miehenä ehkä muutoinkaan oli erityisesti sellaista tyyppiä, jolta osaisi kortteja odottaa. Nyt kortti kuitenkin tuli ajallaan. Mietin, miten tavat siirtyvät, kun joku meistä astuu ajan rajan taakse. Korttien kirjoitus ei varmasti ollut lesken elämässä suurimpia uusi asioita, mutta yksi kaikkien muutosten joukossa. Tältäkin osalta viesti kapula on kuitenkin saanut uuden kantajan. Kaunis tapa elää edelleen.