Jatkoripari

Tästä se taas lähtee - nimittäin rippikoulu. Riparisesonki, jos mikä, on pääskystäkin varmempi kesän merkki. Oma riparini oli aikanaan avartava. Viikko Pohjois-Karjalassa polkupyörän selässä kesä- ja heinäkuun taitteessa 1995 oli varmasti yksi tähän astisen elämäni käännekohdista. Ensimmäiset päivät olin melko kuutamolla, kun ei oikein ollut kukaan kertonut, millaista se ripari on. Välillä kaikki hämmensi - melkein ahdisti. Siitä se sitten kuitenkin lähti sellaiseen imuun, jossa lähes päivittäinen vesisade unohtui ja joka kantaa edelleen. Kokemuksessa oli jotain hyvää ja hyväksyvää. Se oli sekä ihmisten välistä että ihmisen ja Jumalan välistä vuorovaikutusta. Jälkimmäistä en kuitenkaan heti ymmärtänyt, sillä en mitään yksittäistä käänteentekevää tai järisyttävää kokemusta riparilta muista uskonelämääni liittyen. Kysymyksessä oli kokonaisuus, joka rohkaisi lähtemään mukaan seurakuntaan - eikä vähiten kavereiden ansiosta. Silti siinä varmasti oli jotain ihmistä suurempaa. Jumalan suuntaan hapuilu ei ole koskaan tuottanut pettymystä. Ehkä se onkin riparin suurimpia oppeja, että se riski kannattaa ottaa, että antaa Jumalalle mahdollisuuden, vaikka se olisikin ihmisen puolelta epävarmaa hapuilua.

Nyt on ripareita takana pian yhteensä kolmen- ja neljänkymmenen välistä. Työntekijänä tähän hommaan on jo tietyllä tavalla rutinoitunutkin. Se on sekä huono että hyvä asia. Parhaimmallaan rutiini on varmuutta ja kokemusta. Pahimmillaan se tarkoittaa huonoa suunnittelua, vanhoja kalvoja ja innostuksen puutetta. Onneksi elämä tuo eteen uusia haasteita, jollainen on myös se ripari, jolla parhaillaan olen. Olen näet pienryhmärippikoulussa, jossa saan olla ensisijassa kymmentä mukavaa ja positiivista, erityistä nuorta varten. Joukko on pääasiassa lievästi kehitysvammaisia. Tässä rippikoulussa asiat täytyy miettiä uudelleen. Asiat on sanottava paremmin ja kokonaisuus mietittävä johdonmukaisemmin. Kliseisesti voin myös sanoa, että tässä sitä itse oppii monesta asiasta. Sykähdyttäviä hetkiä on jo koettu. Mahtavaa työtä saan siis tehdä. Elostamme koetan tällä viikolla näin blogin kautta päivittäin jotain välittää. Sitä tässä miettii, että kuinka tästä koko riparista voisi rakentaa heille yhtä merkittävän ja turvaa tuovan kokemuksen kuin aikanaan itse on saanut kokea. Onneksi se lienee lopulta Jumalan työtä - täytyy koettaa siis olla asettumasta tielle.