Mutapaakkuja

Arto Köykkä runossaan siis näin kirjoittaa:

varjele minut täysi-ikäisyydeltä
siltä etten koskaan katsoisi elämään
ja sanoisi että valmista on

ettei ihooni kasvaisi teflonia
niin että vesi vain helmeilee iholla
en perustelisi tekojani
elämän kovilla tosiasioilla
en sanoisi että tämä on ainoa vaihtoehto
en vastaisi sujuvasti joka kysymykseen
en keskustelisi viisaasti kenen kanssa tahansa

vaan juoksisin paljain varpain pellolle
heittäisin mutapaakkuja
huutaisin en tule en tule
minua ette kiinni saa

ja linkkarilla veistäisin
sydämen kuvat uimakopin seinään.

Opiskelija elämä on taakse jäänyttä elämää, ikävä kyllä. Nyt sitä pitäisi olla harmaa aikuinen, olla vakava ja nyökytellä hyväksyvästi ja asiantuntevasti asioille. Tapaamiset kavereiden ja ystävien kanssa yllättäen ovatkin palavereja cafe latten äärellä jossain turhan hienossa kahvilassa ja kaupassa huomaat harkitsevasi, että olisikohan nyt korkea aika hankkia bleiseri pyhäkäyttöön.

EIIIII!!!! huutaa pienen pieni ääni jossain alitajunnassani. En minä halua. Aivan kuten tuossa runossakin sanotaan, niin paljon mieluummin juoksisin paljain varpain pellolla ja heittelisin niitä mutapaakkuja. Samalla reissulla kävisin punaisessa haalarissani pulahtamassa siihen lumien sulamisvesistä muodostuneeseen ihanaan "uima-altaaseen" pellon reunassa. Ihan niinkuin silloin pienenä. Silloin kun kaikki oli vielä yksinkertaista ja elämä 100 % impulsiivista.

Vai onko nuo kaksi sittenkään toisiaan pois sulkevia asioita? Tarkemmin ajateltuna, eivät. Kiitos Jeesus oikeasta alanvalinnasta. Nuorisotyössä pääsee pulkkamäkeen, saa pelata lautapelejä ja leikkiä piilosta. Ja siitäkös sisäinen lapseni nauttii. Ja kaiken hyvän lisäksi, ei se pellolla mutapaakkujen heittelykään niin pois suljettu vaihtoehto ole, kunhan vaan keksii sillekin toiminnalle hyvän nimen jolla sen myy :)

Mitä harmaaseen aikuisuuteen tulee, niin minä ainakin valitsen mieluummin edelleen mustavalkoisuuden, ei elämä loppujen lopuksi niin monimutkaista olekaan.